Minä muistan sinut ihmisenä, jota joskus niin kiihkeästi rakastin, hullun nuoruuteni hulluina päivinä ja öinä. Muistan sinut ihmisenä, joka sai minut nauramaan, vaikka olisin ollut surullinen ja allapäin. Sinulla oli taito näyttää elämän nurjatkin puolet niin hullunkurisessa valossa, ettei niille voinut olla hymyilemättä. Sinulla oli taika tehdä ystäviesi olo keveämmäksi, vaikka olisit oikeastaan itsekin tarvinnut olkapäätä ja kuuntelijaa.

Ja kyllä sinä joskus sait minut itkemäänkin, vaikka se tuskin koskaan oli tarkoituksesi. En ylipäätään usko, että koskaan tahdoit ketään satuttaa ja vähiten heitä, joita rakastit tai jotka rakastivat sinua. Niin joskus minulle kirjoititkin. Luulen, etten silloin sitä ymmärtänyt sinulle sanoa, mutta jos nyt saisin vielä yhden mahdollisuuden kertoisin, että sellaista se elämä vain taitaa olla toisinaan; että satuttaa niitäkin, joita rakastaa ja jotka rakastavat...vaik'ei tahtoisikaan, vaik'ei olisi tarkoitus. Ei sitä voi oikein välttää, niin kuin ei sitäkään, että itsekin saa aina silloin tällöin siipeensä, toisinaan suorastaan urakalla. Onneksi aina voi kuitenkin antaa ja saada anteeksi. Ja kun tarpeeksi aikaa on kulunut, ja aika suudellut haavat umpeen, voi ymmärtää, että jokainen meistä teki vain parhaansa. Me kaikki uneksimme kauniita asioita ja puhtaita unelmia, mutta todellisuus on usein kuitenkin parhaimmillaankin miljoonasti monimutkaisempaa ja hämmentävämpää. Pahimmillaan rujoa taistelua selviytymisestä, eikä aina lainkaan niin jaloa ja ihanteiden määrittämää kuin toivoisimme.

Silti ihanteilla on merkitystä. Ja toiveilla ja unelmilla ja sillä, mitä tarkoitimme tai emme tarkoittaneet, vaikka joskus toimimmekin niitä vastaan. Se kuva, jonka jätämmä jälkeemme muille, vastaa usein hämmästyttävän paljon sitä kuvaa, jonka itse toivoimme näkevämme peilissä eläessämme. Se kuva on näet rakkauden kultaama, sen rakkauden, jonka surullisen usein eväämme itse itseltämme, mutta onneksi usein suomme toinen toisillemme. Ja kuinka joku voisi väittää, että se kuva on vääristynyt ja epätodellinen? Eikö se juuri ole se oikea ja totuudenmukainen, sillä mehän tarvitsemme aina tiettyä etäisyyttä ja perspektiiviä nähdäksemme metsän puilta, hahmottaaksemme kokonaisuuden yksityiskohtien sijaan. Eikä tärkeitä asioita näe silmillä vaan sydämellä.

Minäkin muistan sinusta, Sampo, oikeastaan vain hyviä ja kauniita asioita. Pieniä, säkenöiviä hetkiä, jotka vielä vuosienkin jälkeen tuntuvat hyvin eläviltä. Sanoja ja kosketuksia, joita aika ei ole haalistanut pois. Katseita ja kirjoituksia, joiden merkitystä on palannut miettimään myöhemmin uudestaan etäisyyttä saavutettuaan, ymmärrystä kasvatettuaan. Joitain kipeitä ja surullisiakin asioita muistan, mutta niiden arvo ja merkitys on minulle ihan yhtä suuri ja rakas, kuin niiden hyvienkin. Olen kiitollinen ja otettu siitä, että sain nähdä sinusta myös toisenlaisen puolen; herkän ja haavoittuneen, vaikka se saikin minut surulliseksi. Se sai minut myös rakastamaan ja arvostamaan sinua enemmän, enkä voinut aina ymmärtää, miksi teit niin paljon salataksesi sen niin monilta silloisilta ystäviltäsi. Toivon kovasti että elämäsi varrella opit puhumaan vapautuneemmin myös vaikeista ja koskettavista asioista, ja ettet aina tehnyt pilaa itsestäsi ja elämästäsi, niin kuin joskus teit. Minä aina ihailin kykyäsi nauraa itsellesi (ja muille, minullekin)...mutta joskus toivoin kyllä, ettet olisi nauranut ihan niin paljon. Että olisit ottanut itsesi joskus myös vakavasti, ei kaikessa tietenkään, mutta joissakin asioissa. Olit mielestäni valtavan lahjakas, uskomattoman persoonallinen ja täydellisen lumoava henkilö -et todellakaan mikään tavallinen tallaaja. Ehkä sinulle olikin vain hämmentävää päättää, mihin sen kaiken ihmeellisyytesi pistää ja miten tulla sen kanssa toimeen tässä arkisessa ajan avaruudessamme. Ehkä siksi vaikutit aina olevan hiukan hukassa jotenkin, itsesi kanssa tai muiden...itsesi enemmänkin, luulisin.

En tietenkään voi tietää, mitä kaikkea ja ennen muuta millainen sinusta tuli myöhemmin, niinä vuosina, joina en enää aktiivisesti kuulunut elämääsi. Varmasti paljon muuttuikin -paremmaksi ja helpommaksikin, toivoisin. Aika ajoin taas vaikeammaksi kenties...niinhän se menee; ylös, alas ja välillä väärinpäin. Mutta me kaikki kasvamme ja kehitymme ihmisinä kuitenkin, enkä siksi voi väittää, että enää viimeisinä vuosinasi tunsin sinua. Silloin joskus, pienen ja kalliin hetken kuitenkin. Ja jos jokin meissä muuttuukin, niin ihan yhtä varmasti on aina jotain, joka pysyy samanakin. Jokin sisin, ydin meissä, joka säilyy särkymättömänä, murtumattomana, vaikka koko maailma ympärillä murenisikin. Ja toisaalta; kehittymättömänä, jalostumattomana, vaikka kuinka ponnistelisimme ja taistelisimme rakentaaksemme haaveittemme mukaiset puitteet elämällemme (siinä joko onnistuen tai epäonnistuen, kuka tietää). Siksi tavallaan koen yhä myös tunteneeni sinut, jollakin tasolla.

Varmasti meillä jokaisella ystävälläsi, yhtä hyvin kuin perheenjäsenellä ja sukulaisellakin, on kuitenkin ihan omanlaisensa kuva sinusta. Minun näkemykseni sinusta ei ehkä vastaa muiden näkemystä, sillä meistä on yhtä monta kuvaa, kuin on katsojaakin -lopputulos kun on aina monen asian summa ja muuttuva yhtälö. Siksi en rohjennut sanoa sanottavaani hautajaisissasi, vaikka olisin niin mielelläni kertonut läheisillesi, miten tärkeä ja rakas minulle kerran olit ja miten kauniita muistoja jätit jälkeesi. En väitä, että olisin aina ymmärtänyt sinua tai tulkinnut tekojasi, sanojasi, eleitäsi oikein...ei...voi hyvä tavaton, enhän silloin ymmärtänyt tippaakaan edes itseäni ja omia tunteitani tai ajatuksiani -nytkin vain hitusen enemmän. Mutta se on varmaa, että ihan pienen hetken elämässäni olit kenties tärkein ja läheisin ihminen minulle ja on olemassa aika, vaikka lyhytkin ja kauan sitten ollut ja eletty, josta en ehkä olisi selvinnyt ilman sinua. Kiitos siitä sinulle. Kiitos ystävyydestä. Kiitos siitä, että olit sellainen kuin olit. Siksihän minä sinua rakastinkin ja pyrin aina ihmisiä rakastamaan; sen mukaan, mitä he ovat, eikä sen mukaan, mitä he sanovat tai tekevät, saati jättävät sanomatta tai tekemättä.

Minulla on välillä kova ikävä sinua. Toisina päivinä elämä on niin kuin ennenkin ja jossain taustalla vain häilyy varjon tavoin tieto siitä, ettei sinua enää ole -ei sillä tavalla, kuin toivoisin. En tiedä kummasta olisin yllättyneempi; siitä, että sinun kuolemasi jätti näin suuren aukon minunkin elämääni ja maailmaani...sisäiseen enemmän kuin ulkoiseen. Se tuntuu valtavalta menetykseltä siitä huolimatta, että olimme jo vuosia eläneet omia, erillisiä elämiämme. Vai siitä, että minun oma elämäni jatkuu ulkoisesti täysin muuttumattomana tästä järkyttävästä tapahtumasta huolimatta. Kai se on osa tätä "aikuistumista", että oppii kantamaan surunsa ja menetyksensä hiljaisesti ja hyväksyen sydämessään. Mutta kyllä se silti aina jotenkin hämmästyttää, että elämä jatkuu niin kauan, kuin sen on määrä jatkua ja maailma pyörii, niin kauan kuin sen on määrä pyöriä. Ei se aika pysähdykään, vaikka sydämemme särkyykin. Me vain keräämme sirpaleet ja jatkamme eteen päin taas vähän lisää kaipausta sielussamme, taas vähän enemmän ikävää rinnassamme.