En väitä tietäväni, mitä tuo ( kenties tarkoituksella) moniselitteiseen vaikeaselkoisuuteen pyrkivä mies on tekstillään ajanut takaa. Kuulijan oikeudella maalaan sen säkeet oman sisäisen todellisuuteni väripaletilla (antaessani melodian kuljettaa itseäni) ja tunnen samaistuvani vuosi vuoden jälkeen tähän tarinaan...

Miten yllätyksellinen elämä onkaan. Onni ja tuska asuvat oudoissa paikoissa. Joskus naapureina, joskus eripuraisina, mutta toisiinsa kiintyneinä huonetovereina. Elämän keskipäivässä (jonka tässä nyt käsitän sellaisena hyvänä, kauniina ja seesteisenä hetkenä, vaikka voipihan tuolla tarkoittaa keski-ikääkin ;D) voi todellakin eksyä synkkään metsään -sen olen niin monesti omassakin elämässäni todeksi elänyt. Kuitenkin yhtä yllättäin voi keskelle pimeintä, kivisintä taipaletta aueta vehmas ja aurinkoinen niitty, jossa ilmaa täyttää huumaava kukkien ja huolettomuuden tuoksu, kimalaisten raukea surina, perhosten kisailu ja lintujen laulu. Koskaan ei tiedä, minkä kulman tai kukkulan takaa löytyy onni ja rakkaus; siksi on tärkeää jaksaa kulkea vielä yhden mutkan taa. Sen paremmin ei voi aavistaa, missä kohtaa astuu jalka harhaan, missä lipeää ote ja putoaa; siksi ei tulisi myöskään pelätä ja murehtia ennalta.

Kasvoilla on oma kielensä, onpa hyvinkin, yhtälailla kaunis kuin hirveäkin. Ja kuinka monta kertaa puhuvatkaan kaikki aiavan eri kieltä ja sanomaa, suu, sydän, keho, kasvot ja mieli. Kun ne kaikki saisikin samaa sinistä laulua laulamaan...Uskon, että meitä ihmisiä on kahdenlaisia (tässä asiassa, muissa sitten monin verroin useampia). Toisille kasvot ovat naamio, jonka takana, piilossa, salassa, turvassa, käydä läpi tunteiden takkuista tilkkutäkkiä. Toisille taas ne ovat ikkuna suoraan sieluun, eikä sen eteen voi vetää verhoja. Tunnen itse kuuluvani jälkimmäiseen. Se on yhtä aikaa sekä lahja, että kirous. Minä en koskaan oppinut suruani nauramaan...

Olen ottanut askeleita eteen ja taakse. Joskus tuntuu, että enemmän taakse, mutta eteen päin on silti tultu kuitenkin. Toisinaan on kulku verkkaista ja miettivää. Kun on aikaa jäädä katsomaan, kuulemaan, tuntemaan, oppii enemmän ja matka käy lopulta kuitenkin joutuisammin. Joskus juoksen ja kompuroin levottomasti eteen päin, sydän kiihkeänä ja sielu repeämäisillään. Elämän ainutkertaiset maisemat vilahtelevat säihkyvien silmien ohi iäksi suljetun eilisen oven taa ja joutuu silti palaamaan aina takaisin, kulkemaan saman matkan uudelleen, kunnes on oppinut ja oivaltanut. Hehkuvan tiensä löytää ja kadottaa, löytää uudelleen. Ehkä tärkeintä ei olekaan sillä pysyminen, vaan se, että ylipäätään etsii ja on sille avoin silloin, kun se varoittamatta aukeaa jalkojemme juureen (vain kadotakseen seuraavaan tiheikköön). Puhuttelevien polkujenkin kanssa tulee olla tarkkana; pitää miettiä, onko tärkeintä että se ylipäätään puhuu, vai se mitä se puhuu! Ihastuttavan ironista tässä on myös se, että kaiken tämän etsimisen, taivaltamisen ja sinne tänne hapuilun teemme vain ymmärtääksemme lopulta, että kaikki mitä niin kiihkeästi koitimme hakea ja löytää, olikin jo tässä, koko ajan läsnä ja lähellämme. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tehdä matkaa ;)

Luopumisen läksy on aina ollut minulle se vaikein. Useammin kuin kerran olen kironnut elämän hetkellisyyttä. Ikuinen muuttuminen ja uudustuminen on uuvuttavaa puuhaa. Koskeekohan perhoseenkin, kun se lopulta murtautuu ulos suojaavasta (mutta kahlitsevasta) kotelostaan, jonka se toukkana kehräsi ympärilleen? Oman sisäisen muutoksen virtaan on kuitenkin ehkä helpompi sukeltaa (ja hukkua), kulkeutua se pakottavan virran mukana taivasta katsellen. Vaikeaa on se, että se taivaskin alati muuttuu ja myllertää. Ei ole kiinnekohtaa, ei mitään kaikkivoipaa, pysyvää kalliota, johon nojata. Kaikki ympärilläkin muuttuu; maisemat, paikat, ihmiset. Aina uudestaan ja uudestaan inhimilliset kiintymyksen säikeet katkotaan ja kudotaan taas kerran, jo tietoisena siitä, etteivät nekään tule ikuisuuksiin kestämään. Ja silti niiden kutominen on tärkeää! On tärkeää kutoa rakkaudella, sielunsa hienointa ja arvokkainta lankaa käyttäen, jokaisesta yhteisestä hetkestä iloiten.

Niin, epävarmuus -sen varmempaa ei mikään olekaan kuin epävarmuus! Ja kuinka silti joskus kuvittelen minäkin jotain tietäväni ja taitavani. Ehkä se juuri on hurmaavaakin. Ei tulisi koskaan kadottaa kykyään uskoa ihmeisiin, uskoa itseensä. On kadehdittava taito osata olla varma epävarmuudessaankin. Tärkeää on myös oppia kyseenalaistamaan. Rikkoa rakenteita ja luoda uudelleen. Ja joskus on ihanaa vain käpertyä maahan makaamaan, ihan hiljaa hiiskumatta. Mihinkään osaa ottamatta, vain juurien kasvua kuunnellen, itseänsä tutkiskellen.

Sanat, rakkaat ja raskaat. Miten niitä rakastankaan, miten niitä vihaankaan. Miten paljon ne antavat ja silti vielä enemmän jättävät antamatta. Miten vaillinainen keino ne lopulta ovatkaan maalata sielumme sanomaa, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Ne jättävät niin paljon tulkinnan varaa, liikaa tilaa väärinymmärryksille. Ja toisaalta juusi siinä niiden suurin hienouskin piilee. Jokainen voi kokea ja tulkita ne vain oman sisäisen lähteensä kautta, oli se sitten syvä ja tumma tai kirkas ja matala. Ehkä kosketuksessa on jotain todellisempaa, yleismaailmallisempaa...

Luopua...luopua täytyy, niin monesti, niin monesta, niin monin eri tavoin. Onneksi aina saa kuitenkin myös jotain uutta. Ja joka kerta täytyy ajatella uudelleen
itsensä ja muut