Maailma on tullut kylään. Toukokuun lopun auringossa paistattelee iloisia ihmisiä; lapsia, aikuisia, vanhuksia. Mustia, vaaleita ja sateenkaarenkirjavia. Ilmassa on tiettyä tunnelmaa, suuren juhlan humua ja hyörinää. Avaran tilan Kaisaniemen taivaan alla täyttää hyväntuulinen puheensorina ja musiikki ja rytmi, joka saa lanteet keinumaan ja sydämen nauramaan. Tuuli tuo nenään tuoksuja, joista nousee vesi kielelle; ruokaa maailman monilta kolkilta.

Syömme metrin lakua nurmikolla; vaaleanpunaista, ruskeaa, vihreää ja mustaa. Lapset keräävät nurmikolta voikukkia ja juoksevat ilmapallojen perässä, joita leppoisa tuuli kuljettelee. Ystävät siinä ympärillä ja alkava kesä ja lokkien huuto (se kertoo merestä).

Kotimatkalla Keijukainen nukahtaa rattaisiin istualleen. On ollut kivaa, mutta raskastakin. Naama on lakusta musta, mutta ilme on onnellinen, kun kannan hänet vaatteet päällä sänkyyn jatkamaan uniaan.

Seuraavana päivänä ilma on sateinen. Tummat pilvet varjostavat taivaan ja vähän ennen lähtöä alkaa ripsutella. Sitä ennen ehdimme kuitenkin tanssittaa nukkea, nähdä tuttuja ja katsella pallopeliä. Lounaaksi syömme herkullisia kevätrullia ja evääksi tuotua banaania. Matkalla haaveilen vielä lakusta, mutta ehkä pari metriä kesässä riittää?