Iltasella riensimme pulkkamäkeen koko pienen ja tiiviin perheemme voimalla. Se jos mikä (kaiken muun muassa) on ihanaa lapsien saamisessa, että heidän kanssaa peuhatessa saa aika ajoin itsekin tuntea taas olevansa lapsi. Se tuo kaivattua ja virkistävää vastapainoa sille painavalle ja joskus vaikealtakin tuntuvalle vastuun ottamiselle ja kantamiselle, aikuisuudelle, johon lapsen myötä myös on koetettava kasvaa.

Pulkkamme, liukurimme, pahvinkappaleet ja takapuolemme suorastaa lensivät pitkin tiiviiksi ja kovaksi lasketeltua mäkeä. Suojaisten kuusien alta kantautuivat naurumme äänet läheisten talojen sunnuntai illallisia häiritsemään, kun nautimme täysin rinnoin elämän pienistäsuurista iloista. Ylös päin juostessa nousi hiki pintaan ja alas tullessa valkoinen maailma vilisi ja suhisi silmien ohi. Täytyy myöntää, että meidän "aikuisten" riemu olisi tällä kertaa kestänyt pidempään kuin pienokaisen. Mäenlaskusta oli pakko luopua siinä vaiheessa kun polunvieren koirankakat alkoivat kiinnostaa Pikkukeijukaista enemmän kuin laskeminen.

Ennen kotiin lähtöä päätimme kuitenkin vielä kiivetä mänharjan kalliolle kotitienoota katselemaan. Ihmetellen ja ihastellen tuijotimme allamme aukeavaa maisemaa. On jotenkin huikaisevaa ja hämmentävää nähdä yht'äkkiä elämänsä rakkaat raamit ylhäältä päin, ikään kuin kutistettuina ja samalla kertaa laajennettuinakin -kokonaisuutena, yhtenäisenä kuvana, jota sieltä kaiken keskeltä ja seasta ei voi erottaa. Tuolla on kotitalo, tuolla kirjasto, tuossa menee metro ja tuolla, näettekö, tuolla aukeaa meren jäätynyt selkä!

Minä rakastan tätä paikkaa. Olen rakastanut ennenkin. Vaikka joskus tällä samalla näyttämöllä näyteltiin myös nuoren elämäni tuskaisimpia kohtauksia (yhtälailla kuin niitä kauniita ja onnellisiakin), en koskaan kokenut paikan itsessään olleen minua vastaan. Pikemminkin se oli suojelijani ja lohduttajani, tutut kadut ja kuljetut merenrannat kuin syli, jonka suojiin paeta haavojaan nuolemaan. Mutta elämän polku kuljetti toisaalle, uusia maisemia katselemaan, uusia rantoja kulkemaan ja niiltä samaa lohtua hakemaan. Vaan ei tyynnyttänyt myrksyävää mieltäni joen loputon virtaus, se joka oli alati matkalla jostain johonkin. Ei rauhoittanut raivoavaa sydäntä järven tyyni pinta, vaikka sen makeaan veteen kyyneleitäkin pudottelin helmiksi Ahdin löytää. Tämä tuttu meren määräämä maisema se asui postikorttina sielussa silloinkin.

Kohtalon pienestä oikusta tieni kulki tänne kuitenkin uudestaan. Kulki se, vaikka olin jo hyväksynyt ja tuntenut tämän paikan enää osaksi menneisyyttä., eletyksi ja erotuksi. Ja pienen elämäni puitteet olin tyytyväisenä toisaalle pystyttänyt.

Miten hyvä onkaan olla taas täällä. Kulkemassa samoja katuja ja tuttuja rantoja. Katselemassa merta, jonka kasvot eivät koskaan näytä samalta. Sen aaltojen levoton laulu se sieluani tuudittaa. Kuvittelen sen jäävaipankin läpi juostessani pimeydessä yli pienen, suojaisen lahdenpuokaman koirani kannoillani. Miten lohdullista onkaan voida sanoa "tässä minä lapsena leikin, täällä minä kerran suutelin". Se on minulle uutta, minulle, jonka kohtalo on ollut aina kulkea eteen päin, uuteen ja tuntemattomaan. Täällä jos jossain minulla on ne juuret, joita niin kipeästi olen aika ajoin kaivannut ajelehtiessani elämän virrassa vailla kiinnekohtia.

Enkä silti tunne millään muotoa taantuneeni, kulkeneeni ajan juoksussa taakse päin. Eikä mikään täällä tunnu, tuttuudestaan huolimatta, jähmettyneeltä ja pysähtyneeltä. Päinvastoin, pitkästä aikaa tunnen todella hengittäväni. Palaaminen tuttuun ja turvalliseen paikkaan on saanut minut tajuamaan, miten paljon olen muuttunut, miten paljon olen kasvanut. Miten paljon onnea ja kauneutta (joskin myös surua ja tuskaa) olen saavuttanut, vaik'en sitä silloin olisi uskonut.

Täällä on avara taivas. Täällä on meri.

Täällä on avara taivas...