Jo kahtena peräkkäisenä iltana olen tehnyt pitkän lenkin koiruuksien kanssa sateen huuhtomaan rantametsään. Imenyt itseeni joka solulla kostean maan ja pesusta virkistyneen kasvillisuuden verevää, väkevää tuoksua. Haistellut hämärtyvässä illassa lähestyvän syksyn kutkuttavaa tuntua. Tuntenut olevani elossa jälleen, hereillä sieluni sopukoita myöten.

Rakastan märän mäntykankaan hajua; se tuo mieleeni muistoja lapsuuden kesistä Kiljavalla. Kun nukuttiin teltassa ja uitiin järvessä, rymyttiin pitkin metsikköä ja koettiin palavia ihastumisia ja nopeita ystävystymisiä. Elettiin viikko tai pari irrallaan kaupunkilaislapsen tai -nuoren arjesta ja miljööstä, joka hetkestä silmittömästi nauttien. Täytyy sanoa, että ne ovat olleet yhtiä elämäni parhaista viikoista. Myös auringossa paahtunut mäntymaasto herättää samat, miellyttävät eilisen kuvat elämään minussa...mutta sitä tuoksua, polttavan auringon ja pölyisen maan, olen saanut haistella tänä kesänä sieraimeni uuvuksiin, kuivuudesta kutistuneen ja nääntyneen sieluni pyörryksiin. Siksi nyt nautin enemmän kuin paljon näistä uusista raikkaammista tuoksuista ja tunnelmista, joita rantametsä on räjähtänyt tulvilleen.

Pian on syksy, minun syntymäni vuodenaika. Se ensimmäinen, johon tässä ihmismuodossa tutustuin. Ehkä juuri siksi se on myös minulle niistä kaikista rakkain. Se, jonka tunnen omimmakseni, jonka sävy ja sointi, on sama kuin sieluni. Kirpeässä ilmassa on helpompi hengittää. Alkusyksy on siitäkin ihanaa aikaa, että mieli ja ruumis on vielä täynnänsä auringon lataamaan energiaa, jota iltojen hiljalleen pimetessä ja viiletessä pääsee nyt purkamaan ja hydöyntämään hedelmällisin tavoin. Opinnot, työt ja harrasteet on nyt aika aloittaa uutta puhtia puhkuen. Myös ne iänikuiset arjen rutiinit ja kotityöt hoituvat jotenkin helpommin ja mutkattomammin, rytmikkäämminkin. Kesän jäljiltä repsahtanut keho ja koti on nyt aika laittaa uuteen kuntoon, entistä ehompaan. Minun kehoani muovaa nyt kohdussa kasvava ja vilkkaasti liikehtivä lapsi, eivätkä nämä kilot ole (pelkästään) kesän herkuttelujen syytä. Silti parissa pahoinvoinnin täyttämässä kuukaudessa rapistunut kunto harmittaa, nyt pikemminkin yleisen jaksamisen kuin ulkoisten seikkojen vuoksi. Olenkin toivonut syntymäpäivälahjaksi sarjalippua läheiseen uimahalliin. Uudelleen vuosien jälkeen elvytetyn uintiharrastuksen myötä olisi mahdollisuus varasta tunti-pari sitä ah niin ihanaa ja tuikitarpeellista omaakin aikaa -se houkuttelee, totta tosiaan.

Syksy on myös lukemisen aikaa. Vannoutuneena kirjatoukkana luen ahkerasti ja nälkäisesti läpi vuoden. Aina on joku kirja kesken ja mieli halajaa jo seuraavaa lukuelämystä. Silti syksyn ja talven tullen lukeminen on entistä ihanampaa. Kun ulkona sataa, tulee tai tuiskuaa, on niin mukava käpertyä siihen vilttiinsä sohvan nurkkaan ja karata höyryävän teekupposen kera tuntemattomien tarinoiden matkaan. Eikä sisälle jäämisestäkään tule yhtälailla huono omatunto, kuin kesällä. Kotonakin on joskus kiva olla. Ja kun ulos lähtee, on hauska kahlata kuolleissa lehdissä ja räiskytellä mennessään lätäköissä, reippailla oikein kunnolla raittiissa ilmassa ja saada nenänpää ja posket heleän punaisiksi.

Jossain kaukana siintävät myös melankoliset hetket, kätkössä niiden loppusyksyn synkeiden sadeiltojen seassa, paljaiksi riisutuissa puissa ja märän maan mustassa hajussa. Niitäkin kaipaan, tavallani, mutta ensin on aika nauttia tästä energisyydestä ja elinvoimaisuudesta, joka tänä vuonna on hiipinyt suoniini ehkä tavallista hiukan laimeampana, mutta todellisena yhtä kaikki.

Tiedän toki, että siirtyminen vuodenajasta toiseen, kaudesta seuraavaan, harvoin, jos koskaan, tapahtuu kivuttomasti, huomaamattomasti solahtaen. Usein kädenvääntöä käydään pitkäänkin vanhan ja luopuvan sekä uuden ja alkavan välillä. Siksi minäkin olen valmistautunut kohtaamaan vielä muutamia hellepäiviäkin sateiden lomassa, vaikka toivonkin, ettei niitä enää ainakaan kovin lukuisia tulisi. Toivotan syksyn koko sydämestäni tervetulleeksi, sillä mielessäni olen jo jättänyt jäähyväiset kesälle, joka on tänä vuonna jakanut ilojaan niin runsaasti, ettei siitä luopuminen tunne edes haikealta.