Voi sinä äidin pieni, ihanakamala suloisuus. Joka päivä rakastun sinuun uudelleen ja silloinkin minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään, kun huudan ja menetän malttini. Tai en osaa vastata sinun tarpeisiisi vaativiin. Tiedän, ettet ymmärrä sitä nyt; minun omaa rajoittuneisuuttani ja haavoja sielussani. Eikä sinun tarvitsekaan. Älä koskaan ryhdy kantajaksi minun taakalleni, älä tee niitä virheitä jotka minä tein. Tiedä vain, että rakastan, ihailen ja rakastan. Sinä olet valo, olet aurinko -minun maailmankaikkeuteni keskus ja sisus. Ja olet sinä myrskykin, rajuilma, joka on ravistellut elämäni ympäri, mieleni sekaisin. Nostanut pintaan pohjan mustaa mutaa ja toisaalta päästänyt valon kultasäteitä sinne syvimpiinkin hautavajoamiin, minun sieluni synkimpiin.

Joskus mietin, mitä kaikkea sinusta vielä tuleekaan. Vaikka kaikkeahan sinä olet jo nyt, minulle olet, kultani. Sinä opetat minua, kasvatat. Pakotat kehittymään ja uudistumaan, sillä haluan pysyä mukanasi, pyrkiä tarjoamaan sinulle mitä milloinkin tarvitset, kuta kulloinkin kaipaat.

Sen enempää en pysty sinulle tarjoamaan kuin rajattoman rakkauteni ja parhaan yritykseni. Se on vähän, tiedän. Mutta kunhan tiedät, että rakastan. Tiedät ja muistat, aina. Ehkä silloin osaat antaa anteeksikin, minun vähyyteni ja pienuuteni.