Viha. Se läikkyy joskus punaisena verhona silmien takana. Purskahtelee mustana myrskynä sielun syvyyksistä. Se on tuli, joka tuhoaa. Ja voimassa on jotain lähes pyhää, mutta kuitenkin hirvittävää. Kuin tanssissa Kalin.

Miten sitä riidan hetkellä voikaan nähdä rakkaansa niin pienenä ja inhottavana ja alhaisena? Eikä itse kuitenkaan olla yhtään sen parempi. Sitä suorastaan tärisee halusta murskata toisen olemus ytimiään myöten; kuin kuivuneen lehden, jota vihainen nyrkki puristaa. Sanojen säilä käy terävänä ja haavoittavana puolin ja toisin. Vaan ei sekään tuo tyydytystä, eikä rauhaa, helpotusta. Viha ruokkii vihaa ja punainen minussa hehkuu hehkumistaan, kasvaa kasvamistaan.

Siinä on jotain primitiivistä. Alkukantaista voimaa, joka ei kuuntele sivistyneen minän kuiskutuksia -sen, joka sanoo, että tämä on naurettavaa ja lapsellista, eikä johda mihinkään. Minusta on tullut eläin, joka taistelee verisin kynsin ja hampain. Eikä vittu saatana perkele jumalauta yksikään kirosana kiroa tarpeeksi! Ei niin kuin minä haluan ja niin kuin minusta tuntuu. Ja jos katse vain voisi tappaa...

Raivokas tuli ei koskaan pala kauan. Onneksi, koska hetkessäkin voi saada paljon tuhoa aikaan. Ja kasketulla pellolla orastaa sateen jälkeen taas vihreää, virkeää kauraa. Mutta koska Kali aloittaa taas tanssinsa? Koska on piru taas irti? Koska skorpionin piikki on taas valmiina kuoloniskuun?

...Tuleekohan kotka koskaan? Nouseeko tuhkasta tarujen Feenix?


Kali by Thalia Took