Olen tänään viettänyt ihanan rauhaisan hetken teekupposen ja hyvän kirjan parissa -eikä lapsi ollut edes nukkumassa! Resepti tällaiseen aikuisten harvinaiseen herkkuun -siis omaan aikaan- jota jokainen vanhempi varmasti vesi kielellä himoitsee päivät lapsen/lasten kanssa touhutessaan, oli niinkin yksinkertainen kuin iso kattila, vettä, kourallinen pikkukiviä ja vispilä. Ei sitä lapsi muuta tarvitse viihtyäkseen ja melkeinpä tuntuukin, että ne suurimmat riemut ja ihastuneet oivalluksen hetket löytyvätkin juuri pienistä ja yksinkertaisista asioista. Ei tarvita kalliita leluja, vinkuvia, piippaavia, puksuttavia, täriseviä, vilkkuvia ja välkkyviä fisherpriceja. Vain vähän kekseliäisyyttä, ripaus luonnon ihmeitä ja pari kipaletta kodin tarve-esineitä. Lapsi kyllä loihtii itse loput, rakentaa rikkaasta mielikuvituksestaan ja oppimisennälkäisestä ajatusmaailmastaan sopivat puitteet unelmien leikille. Siinä olisi meillä vanhemmillakin oppimista, sillä lapset ovat meitä huomattavasti taitavampia etsimään niitä elämän pieniäsuuria iloja, auringonkeltaisia onnenläikähdyksiä arjen harmaudesta. Sen sijaan, että turruttaisimme loputkin aistimme yhä huumaavammilla ja ylitsevuotavemmilla aistiräsykkeillä, voisimme vihdoinkin ymmärtää sen yhden totuuden: Elämän suurimmat ihmeet asuvat pienimmissä asioissa. Varpaiden alla kutittelevissa hiekanjyväsissä ja sorakuoppiin kertyvistä kuralätäköistä.

Kyllä sitä niin monesti tuota omaa ihmeellisen ihanaa (ja toki toisinaan myös helvetin kamalaa) jälkeläistään seuraillessa tulee haaveellisen haikeasti huokailtua tuon aikuisilta iäksi(kö?) kätketyn, täysin vapaana ja estottomana virtaavan luovuuden perään. Noilla pikkuisilla ihmisillä kun vaan on vielä kaikki herkät ja tärvelemättömät aistit niin auki ja hereillä. Ja ihan toisenlainen innostus ja kiinnostus oppimiseen ja uuden oivaltamiseen, kuin meillä isoilla ihmisillä, jotka niin kovin kyyniseen tapaan tuppaamme kuvittelemaan jo tietävämme kaiken tarpeellisen maailmasta. Eikä lapsia kahlitse se sovinnaisuuden ja sanattomien sääntöjen tuhkatiheä verkosto, joka meitä aikuisia niin usein sitoo ja sensuroi...ei vielä, mutta joka päivä sekin puristuu tiukempaan ja tiukempaan pienen ihmisen ympärille ja lopulta on kai mahdotonta täysin estää noitakaan suloisia jalkoja sotkeutumasta siihen. On se surullistakin jotenkin, että pärjätäkseen maailmassa ja yhteiskunnassa, tässä normien ja sääntöjen sankassa viidakossa, on lähes vääjäämättä menetettävä jotain todellista ja rehellistä itsestään.

Onneksi kenenkään, lapsen tai aikuisen, ei silti ole välttämätöntä menettää kokonaan itseään. Jokainen voi säilyttää sen kuuluisan sisäisen lapsensa omassa sydämessään ja vaalia sitä rakkaudella hellään kuolemaan saakka. Mutta on se sääli kuitenkin, että tässä nykymaailman menossa tarjoutuu niin vähän mahdollisuuksia päästä se oma sisäinen lapsensa vapaasti ulos sydämestään leikkimään, laulamaan ja tanssimaan auringon kuumimmassa paahteessa tai kuun kalpeimmassa kajastuksessa. Suurimman osan ajasta se lapsukainen joutuu elämään piilossa ja pimeydessä, suojassa muiden ihmisten tuomitsevilta ja kovilta katseilta. Ja ne harvinaiset yksilöt, jotka eivät ikinä aivan opi sitä sisäistä lastaan hallitsemaan ja kahlitsemaan, putoavat niin harmillisen usein kokonaan sen hyväksytyn ja suvaitun yhteiskuntarakenteen ulkopuolelle. Vain mielisairaalan valkoisten seinien suojissa on lupa päästää se lapsi täysin valloilleen, jos sielläkään, sillä lääkkeillä voi turruttaa pois sen tarpeet tuskalliset. Niin ja onhan niitä joitakin sellaisiakin, joille leikit tämän sisäisen lapsen kanssa sallitaan ihan julkisestikin; taiteilijoita, kirjailijoita, muusikkoja ja näyttelijöitä, joiden mitä kummallisimmistakin edesottamuksista kirjoitetaan haltioituneeseen (tai tärkeilevän tuomitsevaan) sävyyn viikkolehtien lööpeissä ja jauhetaan päivän pääskytysten ajankohtaisohjelmissa televisiossa. Se on sitä luovaa hulluutta, sanotaan ja pudistellaan päätä muka huvittuneen tietäväisesti ja kuitenkin ymmärtäväisen hyväkstyvästi. Pääsylippu tähän "etuoikeutettuun" joukkioon käy kuitenkin ennen muuta menestyksen kautta. Luova hulluus sopii vain sellaisille, joilla on mainetta ja mammonaa.

Mutta mutta...onneksi kukaan ei voi, ainakaan vielä, estää lasta olemasta lapsi läpikotaisin, ulkoa sisälle ja sisältä ulos. No, ei ainakaan minun lastani, jota suojelen naarastiikerin lailla konservatiiviselta tasapäistämiseltä ja ahtaisiin muotteihin ja roolimalleihin muokkaamiselta. Kunhan vain en itse tähän samaan syntiin sortuisi -sillä olenhan itsekin loppujenlopuksi vain yksi tämän todellisen luovuuden ja raakkaamattoman ainutlaatuisuuden tappavan yhteiskunnan kasvatti. Täynnänsä niitä samoja ehdollistumia, odotuksia ja vaatimuksia, jotka meihin syntymästä asti istutetaan. Ja niin syvällä ne kaikki meissä istuvatkin, että vain harvoin niitä todella tulee tajunneeksikaan ja tiedostamattamme kylvämme nuo samat siemenet aina eteenpäin uusille sukupolville. Elän silti toivossa; vielä kerran tulee sekin poika, josta polvi paranee. Kyllä tämäkin kierre ja noidankehä jonain päviänä poikki saadaan ja silloin alkaa aikakausi, jossa uudenlaisten siementen on hedelmällistä itää ja tuottaa hedelmää.

Kuten sanottua, voimme oppia paljon lapsiltamme. Ei tarvitse kuin herättää ne uinuvat aistin rippeensä valveille ja valppaiksi, raottaa sydämensä ikkunaa ihmeiden valolle, sielunsa ovea lapsen maailmalle. Kun pysähtyy pientä ihmistä kuuntelemaan ja katsomaan, todella katsomaan, niin että näkeekin, voi saada taas hetkeksi kiinni siitä tai'asta, jonka luulit jo iäksi kadottaneesi. Päästä osaksi lumousta ja satua.

Joskus vain toivon niin kovasti, että minullakin olisi jotain, mitä opettaa lapselleni. Jotain, jonka antaa vastalahjaksi siitä kaikesta ihmeellisestä, mitä saan vain ollessani häntä lähellä, hengittäessäni lapsuuden sädehtivää salaisuutta. Kunpa osaisin oikealla tavalla tukea hänen luovuuttaan ja omaa, upeaa ainukertaisuuttaan...

Koitan muistuttaa itselleni; pieniä asioita, pieniä! Tässä yksi vinkki, jonka voi toteuttaa melko pienenkin lapsen kanssa:

Tarvikkeet:
sormivärejä (ostettuja tai itsetehtyjä kts ohjeet alla)
suurehko, valkea tai värillinen paperiarkki
lusikka, tikku tai pensseli

Taita paperiarkki keskeltä kahtia. Anna lapsen levitellä sormivärejä lusikalla, tikulla, pensselillä tai sormilla paperiarkin toiselle puoliskolle. Taittakaa arkkia taas keskeltä niin, että tällä kertaa maalattu ja tyhjä puoli tulevat vastakkain. Avatkaa arkki ja ihmetelkää monistunutta kuvaa. Kehystäkää työ ja ripustakaa seinälle kodin muiden taideteosten joukkoon tasavertaisena. Näyttäkää ylpeänä vierailijoille ja jääkää aina silloin tällöin itsekin (yksin, puolisonne tai lapsen kanssa) ihmettelemään pikku-picassonne tai mini-monetinne kätten jälkeä.

Tsi-sormiväri (ohje mukaillen kirjasta Leach: Lapsi -hoito ja kehitys)
Sekoita myrkyttömästä tapettiliisterijauheesta, vedestä ja elintarvikevärijauheesta paksuhkoa massaa. Pakkaa maali läpinäkyviin lasi- tai muovipurnukoihin (esim tyhjät pilttipurkit). Voit säilyttää valmista maalia jonkin aikaa jääkaapissa, kun suljet purnukat kannella.