Tuohon valokuva/runotorstain teemaankin sopien olen tällä viikolla tavannut kahta vanhaa ystävääni. Nähnyt ala-asteaikojen leikkitovereita ja kavusisaria varttuneina, viisastuneina, aikuistuneina. Seitsemässä vuodessa (vai mitä siitä nyt on) ehtii ihminen muuttua paljon, jopa vähän kasvaakin. Kokemuksia on kertynyt jokaiselle ja elettyä elämää korvien välissä vaeltavia ajatuksia ja sydämen tienoilla värehtiviä tunteita värittämään. Silti ihanaa on ollut myös huomata, että se jokin sisin, ydin meissä todella pysyy ennallaan (kuten olen aina väittänytkin). Ja sieltä se hohtaa kaiken muun pintapuolisemman ja opitun, omaksutun alta; on täysin tunnistettavissa vielä kaikkien näiden väliimme kasvaneiden vuosienkin jälkeen. Miten hyvältä tuntuukaan sen hohteen nähdessään halata pitkään poissa ollutta ystävää, niin kuin hän ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Antaa sanojen ja ajatusten singahdella kahvi- tai teekupposten ylitse ja harsia välimatka umpeen kokonaan.

En oikeastaan voi väittää ikävöineeni, en ainakaan tietoisesti. Tietenkin oli aivan ihanaa nähdä pitkästä aikaa..mutta mulla on niin hirveästi jäänyt ihmisiä, rakkaitakin, jonnekin matkan varrelle ja elämä pyörittänyt sellaisella vauhdilla, ettei sellaiselle kaipaukselle ole oikein jäänyt tilaakaan..ei sellaiselle, jonka voisi nimetä ja sitoa yhteen ihmiseen, vaikka sitä nimetöntä kaipuutani aina kannankin sieluni sopukoissa jossakin. Jotenkin olen ehkä ollut myös turhankin taipuvainen ajattelemaan monista asioista ja ihmisistä, että ne/he kuuluvat menneisyyteen tajuamatta (tai antamatta itselleni lupaa ajatella), että niillä/heillä voisi olla paikkansa elämässäni (ja minulla heidän) myös tässä hetkessä ja tulevaisuudessakin.

Aina olen kuitenkin kantanut minulle aikanaan tärkeitä ihmisiä ja muistoja sydämessäni. Kokenut sen kaiken yhdessä eletyn ja koetun olevan osa minua ja sitä mitä minusta on tullut/tulossa. Ehkä se on myös yksi syy, miksi ei ole tarvinnut ikävöidä...kun ei ole koskaan oikein tuntenut menettäneensäkään. Olen myös tullut siihen tulokseen, että elämässä kaikella, kipeälläkin, on tarkoituksensa. On vain mentävä, mihin virta kuljettaa ja koitettava pysyä mieli ja sydän avoinna, luottavaisin mielin: "sinne minä olen menossa, minne minun kuuluukin mennä". Vastaan tappeleminen ja vanhaan takertuminen sitoo vain turhasti energiaa ja hajottaa sydäntä -sen olen saanut oppia kantapään kautta.

Elämällä on kyky yhdistää ja valta erottaa. Ja joskus se voi yhdistää uudelleenkin. Se, että meidän kaikkien kolmen tiet kohtasivat uudestaan ilman, että kukaan meistä kovin aktiivisesti pyrki siihen, on minulle hyä merkki ja enne. Tätä ei ole pakotettu, tämä on käynyt luonnostaan ja siksi sillä lienee jokin tarkoitus. Ehkä meillä kaikilla on vielä opittavaa toisiltamme ja siksi meidät on tuotu yhteen taas. Tai ehkä kohtaloa vain ilahduttaa näyttää meille, mitä meistä on tullut -sillä kukapa osaisi meille tuota muutostamme ja kasvuamme paremmin peilata, kuin lapsuudenystävä, joka palaa elämäämme vuosien tauon jälkeen?

Olen oikeastaan aika ylpeä meistä kaikista ja siitä, mitä meistä on tullut. Mielestäni me olemme onnistuneet elämässämme kaikki jollain tavoin. Enkä nyt mittaa menestymistä niinkään ulkoisten mittareiden (koulutus, työ, parisuhde jne) mukaan, vaikka ei meidän nyt hullummin ole käynyt niilläkään elämän osa-alueilla -onpa osa suorastaan loistanut. Minulle kuitenkin tärkeämpää on se, mitä meistä on tullut ihmisinä, millaisia olemme sisimmässämme; miten paljon olemme oppineet ja avartuneet ja toisaalta miten paljon silti olemme osanneet säilyttää omasta itsestämme.

En halua liioitella ystävyytemme merkitystä, mutta en toisaalta missään nimessä vähätelläkään. Jo se, että näin monen vuoden jälkeen mahdumme saman pöydän ääreen istumaan ja voimme tavoittaa jotakin siitä vanhasta läheisyydestä ja yhteisymmärryksestä, on todiste siitä, ettei kyse ole ollut mistään vähäpätöisestä ja pelkästään menneeseen hetkeen sidotusta. Minä uskonkin, että niillä yhdessä eletyillä hetkillä, kaukaisen lapsuuden ja varhaisen teini-iän päivillä on ollut osansa siinä, mitä meistä on tullut, mitä olemme tänään, tässä ja nyt. Ne ovat muokanneet ja muovanneet sitä kuvaa, jonka näemme katsoessamme peiliin aamuisin tai jonka rakkaamme näkevät, kun he suutelevat meitä iltaisin.

En tiedä, miksi joskus sitä epäilin, minkä nyt tiedän varmaksi; tärkeät asiat kestävät ja läheiset ihmissuhteet kantavat -jopa läpi elämän. Eikä aina ole välttämätöntä tai edes tarkoituksenmukaista että heistä kaikki kulkisivat käsikädessä kanssamme mihin ikinä menemmekin. Se ei ole tarpeen, ei konkreettisessa mielessä. Koska se, mikä todella jotain merkitsee on se, mitä olemme voineet toiselta ihmiseltä oppia, mitä olemme häneltä saaneet ja mitä olemme hänelle antaneet. Se on jotain, mitä aika, eikä maailma voi meiltä viedä. Siksi ei tarvitse pitää kiinni kynsin ja hampain. Se on ollut tärkeä oivallus minulle itselleni.

Yhtä tärkeä oivallus on ollut tämäkin; vaikka ei pidä kiinni, ei tarvitse katkaista kokonaan. Miksi polttaa siltoja, joilla ei enää kuljeta? Sillä joskus jotkut niistä löytyvät uudelleen ja niitä kuljetaan jälleen. Siteet ja ystävyydet uudistetaan, herätetään henkiin taas.

Jopa vanhoille raunioille voi rakentaa uudestaan; tuhkan ja hävityksen keskellekin nousee asuntoja ja puhkeaa hentoja kukkia. Mutta eikö vielä helpompaa olisi kunnostaa vanhat hylätyt talot ja puutarhat?

Kädessäni on kuokka ja puutarhasakset. Näettekö? Tuossa ruusupensaassa versoo jotain hentoa ja vihreää...