Tunnen itseni tänään väsyneemmäksi kuin ehkä koskaan. Tai no, ainakaan moneen, moneen vuoteen. En ihan oikeasti jaksaisi pitää edes silmiäni auki ja kuitenkin pitäisi jaksaa vähintäänkin entiseen malliin hoitaa lasta ja kotitöitä ja lemmikkejä. Parisuhde, ystävät ja minäitse on jo suosiolla siirretty lokeroon "myöhemmin". Pakko keskittää viimeiset voimanrippeet vain kaikkein välttämättömimpään ja kieltäytyä ajattelemasta, että äsken mainituillakin olisi oikeastaan ihan täysi oikeus kuulua tähän kastiin. Jostain on kuitenkin tingittävä, sillä enää ei veny ja pauku, vaan seuraavaksi katkeaa. Säälittävää, mutta niin se vain nyt on. Tämän myöntäminen itselleen saati muille lienee askel oikeaan jo sekin, toivon. Mutta vaikeaa se tekee.

Jotenkin nurinkurista kyllä, vaikeina aikoina ihminen on useimmiten pakotettu karsimaan juuri sieltä, mihin satsaaminen olisi ainoa tie ulos kestämättömältä tuntuvasta tilanteesta. Miten muuten venyttää tunteja vuorokaudesta, kuin nukkumalla vähemmän ja työskentelemällä enemmän. Oma aika on nyt luxusta, johon minulla ei vain yksinkertaisesti ole varaa. Velaksi en halua ottaa. Tiedän, että voisi myös kummasti virkistää mieltä ja auttaa arjessa jaksamista, jos varastaisi pienen hetken myös ihmissuhteiden vaalimiselle. Mutta tunnen olevani tyhjiin imetty kuori, jolla ei nyt juuri ole mitään annettavaa kenellekään. Eikä edes voimia ottaa vastaan.

Koitan nähdä tämän vain hetkellisenä alennustilana. Jossakin tuolla edessä häämöttää helpotus. En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, uskonko siihen oikeasti juuri nyt. Mutta en edes uskalla ajatella vaihtoehtoja. Ei niitä ole. Tästäkin on vain noustava ja selvittävä.