Uskokaa tai älkää, minä kasvatan uutta elämää itsessäni. Mutta ei se
ole sellaista, kuin keväisen luonnon ilmoille purskahtava, huumaava ja
elinvoimainen vihreys. Voimia antavaa ja elvyttävää. Sydämen sulattavaa
ja huikaisevaa.
Ei, ihmiselämän kasvattaminen on alussa piinaavaa ja puuduttavaa.
Uuvuttavaa ja pyörryttävää (sellaisella vähemmän fantastisella
tavalla). Oksettavaa ja väsyttävää. Hirvittävää ja säälittävää. Alussa
niin, mutta kyllä se muuttuu, tiedänhän minä sen.
Ja olen minä onnellinen. Olen, vaikka valitankin. Kiitollinen myös.
Tavattoman. Mutta pelokaskin joskus ja juuri nyt niin tavattoman,
mahdottoman uupunut ja voimaton ja pahoinvoiva.
Voisin nauraa itselleni peiliin katsoessa, jos jaksaisin. Kerrassaan
surkea näky, kerrassaan. Pieni ja vielä laiha ruumis kasaan
kurtistuneena, ryhti lysähtäneen. Valkeissa kasvoissa kukkii kuin
teini-ikäisellä. Sääli vain, että siihen se teini-ikäisyys sitten
jääkin. Tukka hapsottaa harjaamattomana, säärissä on feministinen
sänkipelto ja käsien iho kiukuttelee kuivana ja karheana. T-paidassa on
mehujää tahra ja hameessa jotkain epämääräistä rökköä helmassa. Olen
hurmaava, olen prinsessa.
Sanotaan, että se kaunistaa naisen. Ehkä joo, mutta vasta paaljon paaljon myöhemmin.
Hävettää mennä leikkipuistoon. Muut äidit varmaan luulevat minun
ratkenneen deekikselle tai jotain. No, olokin on kyllä sen mukainen;
kuin kärsisi kroonisesta krapulasta.
sunnuntai, 18. kesäkuu 2006
Kommentit