Uskokaa tai älkää, minä kasvatan uutta elämää itsessäni. Mutta ei se ole sellaista, kuin keväisen luonnon ilmoille purskahtava, huumaava ja elinvoimainen vihreys. Voimia antavaa ja elvyttävää. Sydämen sulattavaa ja huikaisevaa.

Ei, ihmiselämän kasvattaminen on alussa piinaavaa ja puuduttavaa. Uuvuttavaa ja pyörryttävää (sellaisella vähemmän fantastisella tavalla). Oksettavaa ja väsyttävää. Hirvittävää ja säälittävää. Alussa niin, mutta kyllä se muuttuu, tiedänhän minä sen.

Ja olen minä onnellinen. Olen, vaikka valitankin. Kiitollinen myös. Tavattoman. Mutta pelokaskin joskus ja juuri nyt niin tavattoman, mahdottoman uupunut ja voimaton ja pahoinvoiva.

Voisin nauraa itselleni peiliin katsoessa, jos jaksaisin. Kerrassaan surkea näky, kerrassaan. Pieni ja vielä laiha ruumis kasaan kurtistuneena, ryhti lysähtäneen. Valkeissa kasvoissa kukkii kuin teini-ikäisellä. Sääli vain, että siihen se teini-ikäisyys sitten jääkin. Tukka hapsottaa harjaamattomana, säärissä on feministinen sänkipelto ja käsien iho kiukuttelee kuivana ja karheana. T-paidassa on mehujää tahra ja hameessa jotkain epämääräistä rökköä helmassa. Olen hurmaava, olen prinsessa.

Sanotaan, että se kaunistaa naisen. Ehkä joo, mutta vasta paaljon paaljon myöhemmin.

Hävettää mennä leikkipuistoon. Muut äidit varmaan luulevat minun ratkenneen deekikselle tai jotain. No, olokin on kyllä sen mukainen; kuin kärsisi kroonisesta krapulasta.