Heräsimme tänään aikaiseen aamuun virkeinä. Kerrankin minäkin, vaikka viime yö tulikin taas vähän huonosti nukuttua. Valon lisääntyminen ja kevään verkkainen, mutta vääjämätön eteneminen tekee sellaista; saa yöeläimenkin ihastuneesti kömpimään mielensä kammiosta aamunvaloon värjöttelemään ja oikomaan takkuisia tuntosarviaan (sekin tahtoo tuntea huhtikuun aamun koleuden, jossa kuitenkin on jo vahva, verevä lämmön ja kirkkauden aavistus). Pikkukeijukin oli hyvällä tuulella, höpötteli pirteästi, istui punaisella potallaan (kuin unikonlehdellä kuoriainen) Maisa-videota katsellen. Kiipesi vielä hetkeksi takaisin kainalooni, kunnes kello näytti, että aika nousta jo ja kiiruhtaa.

Puuroa ja puolukoita. Ja minä laitoin ison kupin teetä itselleni, sen jonka joka aamu laitan, vaikka tuksin koskaan ehdin sitä loppuun juodakaan. Aamutoimia ja kiireistä hyörinää, mutta hyväntuulista ja pirteää sellaista tällä kertaa. Keijukainenkin antaa kerrankin kiltisti pukea, kun saa jalkaansa upouudet, vaaleanpunaiset kumisaappaat - ne,jotka ovat niin hienot, että niitä pitää välillä koetella kotonakin kesken leikkejä tai iltapuuhia. Ja tyttö istuu (lähes) kärsivällisesti rattaissaan odottamassa, kun äiti vielä touhottaa edestakaisin, laittaa kenkää jalkaan, ryntää kesken kaiken etsimään kameraa (jota ei löydä), muistaa tunkea laukkuun vaipan varoiksi, varmistaa moneen kertaan että mukaan tulevat avaimet ja puhelin (mihin taskuun ne nyt laitoinkaan), hakee vielä keittiöstä leipää mukaan (lapselle tulee nälkä kuitenkin), saavihdoin takinkin päälle (hanskat, hanskat!) ja pyrähtää vielä viime hetkellä vessaan (tulee muuten pissahätä kesken esityksen). Sitten ollaankin jo vihdoin valmiita lähtemään (joo tiedän, olen toivoton!). Rapusta palaan vielä sisälle hakemaan Annamannalle lupaamani valokuvat. Olemme ajoissa kuitenkin ;)

Lapset ovat iloisia nähdessään toisensa. Pikkukeijulle nämä ystävät ovat niin tärkeitä. Nimet toistuvat puheissa ja kuvista täytyy katsella yhteisiä hetkiä pieniä. Joka kerran talon ohi kuljettaessa muistaa osoittaa sinne päin ja kertoa, kuka siellä asuu. Vielä hetken aikaa. Niin olen koittanut kertoa, vielä hetken ja sitten muuttavat toiseen taloon. Luulen että silti kuljemme vielä pitkään tuon talon ohitse ajatellen sitä Annamannan pesueen kotitalona -ei vain Keiju, vaan minäkin. Niin ne paikat mielessä henkilöityvät; tässä sain ensisuudelman, tuolla riitelin luokkakaverin kanssa, tässä talossa asui kerran hyvä ystävä.

Suuntaamme kulkumme Vuotalolle katsomaan nukketeatteriesitystä, jossa viikinkipoika pelastaa kevään tulon. Että ehkä kevät ja kesä nyt vihdoin saapuu tännekin, kun kuningas Kevään vangittu morsian (eikös se ollutkaan tytär?) on vapautettu pahan noidan pauloista. Pikkuiset katselevat näytöstä (jota varten on näyttelytilaan pystytetty jännittävän näköinen jurtta) haltioituneena. Vähän kadehdin tuota vielä niin turmeltumatonta kykyä eläytyä hetkeen niin täydellisesti, ettei mikään ulkoinen sitä häiritse. Itseltäni menee puolet jännittävästä sankarimatkasta aivan ohi, kun  kihisen (pikkumaisestiko?) kiukusta, kun joku ajattelematon äiti antaa oman kullannuppunsa  häiritä näytöstä -poika juoksee tuon tuostakin "näyttämölle" ja käy kurkkimassa sermin taa ja häiritsee esittäjiä ilveilyllään ja tökkimisellään. Näytöksen jälkeen todistamme saman pikkuterroristin kaltoinkohtelevan esille laitettuja rairuohoasetelmia. No, pääasia että lapset ovat nauttineet :). Heille tuskin päällimmäiseksi muistoksi tästä kokemuksesta jää se kiukkuinen ajatus, joka omassa päässäni käväisi useaankin otteeseen "eivätkö ihmiset lainkaan enää kasvata lapsiaan".

Kaupasta haemme vähän evästä. Minä ruokin lapsukaisia leivällä, jonka onneksi otin aamulla laukkuuni. Vaativien äännähtelyjen saattelemina aukeavat pikkuiset suut ammolleen ja kun heitän niihin leivänmurusia syttyy tuikkiviin silmiin mielihyvä ja tyytyväisyys. Kuin ruokkisi linnunpoikasia, ajattelen mielessäni ja taidan sen ääneenkin naurahtaen sanoa. Anna tarjoaa kaikille taivaallisen hyvät pillimehut. Tulee mieleen Pikkukeijukaisen ensimmäinen pillimehu, jonka myöskin Annalta sai. Neiti ryysti koko tetran tyhjäksi yhdeltä istumalta. Saatoin lukea silmistä syytöksen: "äiti, mitä olet minulta pimittänyt?!" ;D. Kotona täytettiin tyhjää tetraa vielä moneen kertaan vedellä, joka sekin maistui pillillä juotuna hirmuisen hyvälle. Pieniä ne ovat, ihmeet lapsen elämän -pieniä ja viattomia, puhtaitakin.

Puistossa on vilinää ja vilskettä. Hiekkalelutkin on tuotu ulos ja keinut on palautettu paikoilleen talvisijoiltaan (tätä onkin odotettu!). Viivymme kunnes nälkä (tällä kertaa äitien) ja väsy voittavat ja ajavat meidtä koteihimme mukavan aamupäivän muistot taskuissamme. Huomenna muskariin, täytty nauttia näistä vähiin käyvistä pävistä ja aamuista, joina voimme treffata tuossa meidän "kääntiksellä" ja suunnata lapsinemme lähipuistoihin tai kerhoihin.

Kun Pikkukeiju nukahtaa päiväunilleen sinisen tähtiverhon alle nautiskelen ison kupillisen vaaleaa maitokahvia (pahe, jonka olen vasta hyvin hiljattain oppinut) pääsiäisestä jääneiden suklaamunien kera. Kuulokkeissa soi Edith Piaf, se saa minut haaveilemaan toisenlaisesta ajasta ja maailmasta. Päätän alkaa syventymään kirjastosta lainattuun Väinö Linnan Päämäärään. Parvekkeella kukkivat keltaiset narsissit.