Heräsimme tänään aikaiseen aamuun virkeinä. Kerrankin minäkin, vaikka
viime yö tulikin taas vähän huonosti nukuttua. Valon lisääntyminen ja
kevään verkkainen, mutta vääjämätön eteneminen tekee sellaista; saa
yöeläimenkin ihastuneesti kömpimään mielensä kammiosta aamunvaloon
värjöttelemään ja oikomaan takkuisia tuntosarviaan (sekin tahtoo tuntea
huhtikuun aamun koleuden, jossa kuitenkin on jo vahva, verevä lämmön ja
kirkkauden aavistus). Pikkukeijukin oli hyvällä tuulella, höpötteli
pirteästi, istui punaisella potallaan (kuin unikonlehdellä kuoriainen)
Maisa-videota katsellen. Kiipesi vielä hetkeksi takaisin kainalooni,
kunnes kello näytti, että aika nousta jo ja kiiruhtaa.
Puuroa ja puolukoita. Ja minä laitoin ison kupin teetä itselleni, sen
jonka joka aamu laitan, vaikka tuksin koskaan ehdin sitä loppuun
juodakaan. Aamutoimia ja kiireistä hyörinää, mutta hyväntuulista ja
pirteää sellaista tällä kertaa. Keijukainenkin antaa kerrankin kiltisti
pukea, kun saa jalkaansa upouudet, vaaleanpunaiset kumisaappaat -
ne,jotka ovat niin hienot, että niitä pitää välillä koetella kotonakin
kesken leikkejä tai iltapuuhia. Ja tyttö istuu (lähes) kärsivällisesti
rattaissaan odottamassa, kun äiti vielä touhottaa edestakaisin, laittaa
kenkää jalkaan, ryntää kesken kaiken etsimään kameraa (jota ei löydä),
muistaa tunkea laukkuun vaipan varoiksi, varmistaa moneen kertaan että
mukaan tulevat avaimet ja puhelin (mihin taskuun ne nyt laitoinkaan),
hakee vielä keittiöstä leipää mukaan (lapselle tulee nälkä kuitenkin),
saavihdoin takinkin päälle (hanskat, hanskat!) ja pyrähtää vielä viime
hetkellä vessaan (tulee muuten pissahätä kesken esityksen). Sitten
ollaankin jo vihdoin valmiita lähtemään (joo tiedän, olen toivoton!).
Rapusta palaan vielä sisälle hakemaan Annamannalle lupaamani valokuvat.
Olemme ajoissa kuitenkin ;)
Lapset ovat iloisia nähdessään toisensa. Pikkukeijulle nämä ystävät
ovat niin tärkeitä. Nimet toistuvat puheissa ja kuvista täytyy katsella
yhteisiä hetkiä pieniä. Joka kerran talon ohi kuljettaessa muistaa
osoittaa sinne päin ja kertoa, kuka siellä asuu. Vielä hetken aikaa.
Niin olen koittanut kertoa, vielä hetken ja sitten muuttavat toiseen
taloon. Luulen että silti kuljemme vielä pitkään tuon talon ohitse
ajatellen sitä Annamannan pesueen kotitalona -ei vain Keiju, vaan
minäkin. Niin ne paikat mielessä henkilöityvät; tässä sain
ensisuudelman, tuolla riitelin luokkakaverin kanssa, tässä talossa asui
kerran hyvä ystävä.
Suuntaamme kulkumme Vuotalolle katsomaan nukketeatteriesitystä,
jossa viikinkipoika pelastaa kevään tulon. Että ehkä kevät ja kesä nyt
vihdoin saapuu tännekin, kun kuningas Kevään vangittu morsian (eikös se
ollutkaan tytär?) on vapautettu pahan noidan pauloista. Pikkuiset
katselevat näytöstä (jota varten on näyttelytilaan pystytetty
jännittävän näköinen jurtta) haltioituneena. Vähän kadehdin tuota vielä
niin turmeltumatonta kykyä eläytyä hetkeen niin täydellisesti, ettei
mikään ulkoinen sitä häiritse. Itseltäni menee puolet jännittävästä
sankarimatkasta aivan ohi, kun kihisen (pikkumaisestiko?)
kiukusta, kun joku ajattelematon äiti antaa oman kullannuppunsa
häiritä näytöstä -poika juoksee tuon tuostakin "näyttämölle" ja käy
kurkkimassa sermin taa ja häiritsee esittäjiä ilveilyllään ja
tökkimisellään. Näytöksen jälkeen todistamme saman pikkuterroristin
kaltoinkohtelevan esille laitettuja rairuohoasetelmia. No, pääasia että
lapset ovat nauttineet :). Heille tuskin päällimmäiseksi muistoksi
tästä kokemuksesta jää se kiukkuinen ajatus, joka omassa päässäni
käväisi useaankin otteeseen "eivätkö ihmiset lainkaan enää kasvata
lapsiaan".
Kaupasta haemme vähän evästä. Minä ruokin lapsukaisia leivällä, jonka
onneksi otin aamulla laukkuuni. Vaativien äännähtelyjen saattelemina
aukeavat pikkuiset suut ammolleen ja kun heitän niihin leivänmurusia
syttyy tuikkiviin silmiin mielihyvä ja tyytyväisyys. Kuin ruokkisi
linnunpoikasia, ajattelen mielessäni ja taidan sen ääneenkin naurahtaen
sanoa. Anna tarjoaa kaikille taivaallisen hyvät pillimehut. Tulee
mieleen Pikkukeijukaisen ensimmäinen pillimehu, jonka myöskin Annalta
sai. Neiti ryysti koko tetran tyhjäksi yhdeltä istumalta. Saatoin lukea
silmistä syytöksen: "äiti, mitä olet minulta pimittänyt?!" ;D. Kotona
täytettiin tyhjää tetraa vielä moneen kertaan vedellä, joka sekin
maistui pillillä juotuna hirmuisen hyvälle. Pieniä ne ovat, ihmeet
lapsen elämän -pieniä ja viattomia, puhtaitakin.
Puistossa on vilinää ja vilskettä. Hiekkalelutkin on tuotu ulos ja
keinut on palautettu paikoilleen talvisijoiltaan (tätä onkin
odotettu!). Viivymme kunnes nälkä (tällä kertaa äitien) ja väsy
voittavat ja ajavat meidtä koteihimme mukavan aamupäivän muistot
taskuissamme. Huomenna muskariin, täytty nauttia näistä vähiin käyvistä
pävistä ja aamuista, joina voimme treffata tuossa meidän "kääntiksellä"
ja suunnata lapsinemme lähipuistoihin tai kerhoihin.
Kun Pikkukeiju nukahtaa päiväunilleen sinisen tähtiverhon alle
nautiskelen ison kupillisen vaaleaa maitokahvia (pahe, jonka olen vasta
hyvin hiljattain oppinut) pääsiäisestä jääneiden suklaamunien kera.
Kuulokkeissa soi Edith Piaf, se saa minut haaveilemaan toisenlaisesta
ajasta ja maailmasta. Päätän alkaa syventymään kirjastosta lainattuun
Väinö Linnan Päämäärään. Parvekkeella kukkivat keltaiset narsissit.
torstai, 20. huhtikuu 2006
Kommentit