Mä olen mogannut niiiin monta kertaa elämässäni...ja silti nyt, kun pitäisi jostain sellaisesta kertoa, teille tässä kirjoittaa, niin mä en oikeasti muista yhtäkään! Siis oikeasti, ihan oikeasti en. Eikä tää ole nyt mitään hienohelmaista häpeilyä tai siveätä punastelua, älä luule. Mutta kun mä katson taakse päin tätä elämääni, niin musta tuntuu, että mä voisin melkein väittää, etten kadu mitään. Ja mikä moga se sellainen on, josta voi jotain oppia? Jonka jälkeen on taas edes hippusen viisaampi, fiksumpi, filmaattisempi...

Virheistä oppii ja kolhuista vahvistuu. Ei mikään mee hukkaan tässä elämässä. Ei mikään, jos jälkeen päin voi sanoa, että mä en vittu kadu mitään. Piste ja huutomerkki.

Mä olen menettänyt paljon, mutta saanut vielä helvetin paljon enemmän. Siksi mä voin vilpittömästi ja rehellisesti vannoa, että kannattaa elää täysillä ja antaa aina kaikkensa. Avata sydämensä vereslihaan saakka maailmalle, ihmisille, tunteille ja kokemuksille. Eikä kannata pelätä niitä mogia ja lipsahduksia. Kato, niitä sattuu kuitenkin! Elämänpolulla eksyt monta kertaa ennen kuin oot perillä.

Tiedät sä muuten mistä tietää, että on onnellinen? Siitä, että tietää kaiken olleen vaivan arvoista. Kun ei enää kaduta mikään, mitä on tehnyt (koska jokainen askel on ollut askel lähemmän tätä hetkeä). Kun ei muista enää yhtään mogaa, minkä on tehnyt (koska ilman niitä mä en olis mä).

Epätäydellisyys. Se on jotenkin niin vitun kaunista. Elämässä ja ihmisissä.

...ja mähän oon ihminen vaan.

***
Kiitos aiheesta Pakinaperjantaille