Miten sitä joskus onkin niin...ihan kuin tyhjä. Sielun syvä kaivo kuin kuiviin ammennettu. Jäljellä vain kuilu kaikuva ja synkkä. Ja jos sinne kurkistaa, oikein kurottamalla kurkottaa, niin voi pudota sinne itsekin kokonaan, kadota sisällensä kuin avaruuteen. Kimpoilla loputtomasti kivisissä, kosteissa seinämissä, joita kirjovat sammaleet ja levät. Ikuisuudelta tuntuvan ajan vain vajota alas päin näennäisessä olemattomuudessa.

Joskus makaan sen kaivon pohjalla. Pohjalla, joka on niin syvällä ja jonne kestää niin kauan pudota, että perille päästessään on melkein onnellinen. Sillä se on se piste, jossa putoaminen loppuu ja hetken levättyään on taas suunta ylös päin, kohti aurinkoa.

Siellä pohjalla maatessani minä usein katselen tähtiä ja planeettojen kaukaisia kajastuksia, tulkitsen karttaani taivaalle piirtyvää. Saan siitä voimaa ja lohtua. Ja näkökenttäni äärirajoilla häilyy elämä. Ja ihmiset; ystävät ja rakkaat. Eivät ne koskaan kauaa anna levätä, vaativat palaamaan ja kiinnittymään taas hetkeen. Juurtumaan todellisuuden kivilouhikkoon.

Sinä ehkä ajattelet, että mieleni on synkkä, että olen allapäin. Vaan en minä ole, en ollenkaan.Väsynyt ehkä. Kyllä, niin luulen. Mielikin tuntuu tyhjältä ja samalla myös jotenkin puhtaalta. Sielun kaivossa on silti vettä; kun heittää kiven pimeyteen, voi tuhannen tunnin päästä kuulla pienen loiskahduksen.

Ja tässä minä nyt vain istun, kaivollani. Odottaen kevään tulvia, jotka senkin taas täyttävät. Ja kesäsateita suloisia, jotka valuvat kirkkautena läpi hiekan ja mullan ja maa-aineksen minun lähdettäni valaisemaan, sen vettä raikastamaan.

Odottaessani minä sitten vain tulen muistaneeksi sen kaivon pohjan ja sen, millaista siellä on olla. Rauhallista oikeastaan. Levollista. Ei tarvitse odottaa, ei jännittää, ei pelätä uutta putoamista. Vain olla ja katsella, miten kuu syntyy ja kuolee ja syntyy taas uudelleen. Niin kuin ihminen, joka on Feenix-linnun kaltainen.