Mietin tässä juuri, miten ihmiset ovat peilejä toisilleen. Ystävistä, rakkaista, tuntemattomistakin peilaamme omaa kuvaamme ihmetellen, opetellen. Jokainen peili heijastaa kuvamme takaisin vähän erilaisena, hiukan eritavoin vääristyneenä tai oijenneena.

Ihminen on itsekäs olento, ehkä itsekkäin kaikista. Miten ihanaa onkaan nähdä kuvansa kauniina toisen silmin, miten musertavaa onkaan nähdä myös kaikki virheet ja erheet, inhimillisetkin heikkoudet.

Miksi itseään on niin vaikea nähdä, omin silmin katsoa ja tulkita? Miksi on niin vaikeaa sanoa, kuka minä olen -ja, ennen kaikkea, millainen minä olen. Onko sitä vain niin tottunut omiin luonteen- ja kasvonpiirteisiinsä, että on tullut niille sokeaksi. Onko sitä vain niin syvälle sotkeutunut omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Kietoutunut niin tiukasti eilisen, nykyisyyden ja huomisen verkkoon oman alati muuttuvan ja silti samanlaisenakin pysyvän kuvansa kanssa, että on mahdotonta enää nähdä kokonaisuutta.

Joskus haluaisin sanoa jollekin "ole kiltti ja etsi minut tämän kaiken seasta". Mutta kenelle niin sanoisin? Rakkailleni olen rakas sotkuineni kaikkineni. Ystäviinkin aikojen saatossa jo niin kiinni hitsautunut. He ovat yhtä syvällä itsessäni kuin minäkin. Ja vierailta tahdon kätkeä kaiken, etenkin sen sieluni syvimmän onkalon, todellisimman minäni -mitä ikinä se sisällään pitääkään.

Mutta katsellaan...itsejämme toisistamme. Kiitos teille, joista näen kuvani kauniina -se auttaa jaksamaan eteen päin. Kiitos teillekin, joista näen oman tuskallisen keskeneräisyyteni, hirvittävän kauheuteni -teiltä opin vielä enemmän.

(kuulokkeissa LAPKO)