Tässä alkuyön ohikiitävässä hetkessä ajaudun arvaamatta muistojen virtaan, eilisen unikuviin. Ajatella, kohtasimme herra Partasuun kanssa lähes seitsemän vuotta sitten! Tuolla, tuolla noin; Jyväskylän Kesässä, Ilokiven Laboratorio-bileissä heinäkuussa 1999. Hän iski huumaantuneet silmänsä jo silloin minuun, mutta minun täytyi elää vielä hetkeni perhosena; keveänä, kauniina ja vapaana. Mikä lie, kohtalon oiva oikku, meidät kaksi koditonta kiertotähteä vain pari viikkoa myöhemmin kuljetti samaan paikkaan; Tampereen UKK:n rantaan, jonne satumaiset ihmiset olivat taas kerran kokoontuneet tanssimaan läpi valoisan yön. Ja siitä alkoi tarinamme päättymätön...
Voi miten olenkaan häntä rakastanut (ja vihannutkin) näiden kaikkien yhteisten vuosiemme varrella! Kiihkeästi ja kaivaten, joka solu hänen lähelleen huutaen erossa olomme hetkinä, kun nuoret ja rajut tunteemme kipinöivät säkenöiden pitkin puhelinlankoja yli satojen kilometrien.Vain muutaman kuukauden, yhden hiljalleen talveksi kasvavan syksyn pätkän sitä jaskoimme; kulkemista kahden-kolmen kaupungin väliä, rautateiden jyskettä, moottoritien mustaa pikeä ja muiden nurkkia, viikot pelkkää kipeää odotusta takaisin toisen syliin. Ennen ensilumen tuloa olimme jo kantaneet suurimman osan tavaroistamme, eihän minulla niitä paljoa ollutkaan, Heinolan Kaivokadun kaksioon. Kaupunkiin, jota silloin niin vihasin, mutta jota myöhemmin olen niin usein rakastavalla lämmöllä muistellut. Taloon, asuntoon, joka rähjäisyydestään huolimatta tuntui paratiisilta. Ikkunasta näkyi Alko ja iltaisin yläkerran asunnon lihava nainen alastomana coca-colaa juomassa, vessa oli niin pieni, että suihkussa saattoi istua vessanpytyllä ja vesivahinkoa kuivatettiin viikkokaupalla, alakerrastan kantautuivat rakastelun ja raivoamisen äänet. Mutta makuuhuoneessa oli sinertävä hämärä ja ikkunanruudussa pihan perän puut (taisivat olla omenaa, vaikka tuskin niitä pieniä, ruhjeisia ja kirpeitä hedelmiä kukaan olisi syönyt). Se oli meidän ensimmäinen yhteinen kotimme ja ihana koti olikin. Joen rannassa kuljimme vanhojen poppelien alla ja opimme enemmän toisiamme. Kasvoimme kiinni ja lähelle, kiihkeys vaihtui pysyvyydeksi ja varmuudeksi; tässä on se, jota olen etsinyt, tarvinnut.
Kauas
on noista vuosista tultu; paljon on jäljellä, vaikka paljon on
kadotettukin, sinne jonnekin, loputtoman matkan varrelle. Olemme
muuttuneet ja kasvaneet, mutta yhdessä -aina lopulta kuitenkin enenmmän
rakastaen kuin vihaten, vaikka joskus on täytynyt tehdä niitä
molempiakin yhtä aikaa. Meistä on tullut vanhempia, sanan monessakin
merkityksessä. Sillä rakkautemme on kantanut hedelmää kaikkein
kauneinta. Meistä on tullut aikuisia, vähän ainakin. Seitsemän vuotta
on iso pala elämää. Silti tärkeimpiä asioita itsestään ja maailmastaan
kantaa yhä mukanaan. Kaiken sen ulkoisen muutoksen ja myllerryksen alla
ja sisässä on se joku kiinteä ja pysyvä kohta. Se todellisin osa
meistä; alaston ja hauras. Ja siellä meidän rakkautemme juuret ovat,
tukevasti muhevassa mullassa, vaikka säälimätön elämän tuuli on
oksiston läpi monesti tuivertanutkin. Siksi se rakkaus ei katoa,
muuttaa vain muotoaan.Kasvaa mukanamme, kasvaa ja kehittyy. Nukkuu
horroksessakin, näennäisesti kuolleena kuin pajut ojan partaalla
tammikuussa, aina uuteen elämän kevääseen heräten, vihreänä, kukkivana.
Niin kuin silloin joskus, kun ensi kertaa suutelimme, kemikaalinen
onnen maku huulillamme.
*Kuulokkeissa: Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt
*Kuulokkeissa: Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt
Kommentit