Monen päivän sateen ja harmaan kylmyyden jälkeen paistaa taas aurinko. Se suukottelee hentoisia (ja silti niin vahvoja ja varmoja) ruusupavuntaimia parvekelaatikossa ja hyväilee kissan pehmoista turkkia lempeällä kädellään.

Tuuli on väkevä ja vahva, se puhaltaa mereltä päin (tänäänkin). Rannalla lapsi lennättää leijaa, se on perhosen muotoinen. Katselemme sitä ihastuneina, niin kuin koko maailmaa nyt, tämän hetken. Ei ole aikaa epätoivolle ja mielen murheille kun on kesäinen (no ainakin keväinen) päivä ja kiire katsomaan niityllä laiduntavia lehmiä ja tutkailemaan ojanvarsien sammakonkutua.

Perillä meitä odottaa yllätys; sammakonkutu on kadonnut. Huolestuneena tähyämme ojan mutaista pohjaa etsien nuijapäitä, joita ei näy. Mutta sitten liejun ja kuolleiden lehtien seassa liikahtaa jotakin...Sammakko! Pieni suloinen sammakko ja tuolla toinenkin. Eivät ihmislapset vain kasva noin nopeasti.

Vasikat ovat ihania. Niiden karva on vielä pörröistä ja pehmeää. Alkukeväästä ne vielä koikkelehtivat honteloilla jaloillaan kuin villiintyneet koirat leikkiessään mutaisessa maassa. Nyt ne seisovat tukevasti ja vakaasti kuin vanhempansa, mutta silmissä on vielä arka ja viaton katse. Vuosien myötä se muuttuu sellaiseksi lempeäksi viisaudeksi, jolla isompi lehmä tuijottaa minua kun ojennan sille kimpun poimulehtiä.

Kanoja ja kukkojakin näemme. Ne nokkivat touhukkaasti maata ja päästelevät hassuja ääniä. Mustia ja ruskeita. Erikoisen näköisiä, ovat varmaan jotain vieraampaa lajia. Viimeksi käydessämme näimme niiden liikuskelevan navetan ylisillä samean ikkunaruudun takana. Mutta nyt on kevät ja kesä koittanut niillekin. Nokkosperhonen lentelee ohitsemme kevyenä ja kauniina, on se upeampi kuitenkin, kuin leija, jonka rannassa näimme.

Hökkelin takana lauta- ja romukasassa istuu kissa. Oikein maatiaisen näköinen, harmaan, ruskean ja mustankirjava. Se katselee meitä viekkaasti ja kuuntelee kisutteluani empien. "Se on villi", Partasuu sanoo. En usko kuitenkaan. Hetkeä myöhemmin se leikkii sylissäni, pikkuinen kollipoika. Kissat ovat aina pitäneet minusta. Painan kasvojani sen turkkiin ja nuuhkin maanläheistä, turvallista tuoksua, joka tuo mieleen lapsuuden kestä mummolassa ja kissanpennut pahvilaatikossa emokissan vahtivan katseen alla. Pikkukeijukainen tahtoo jo kotiin katsomaan omia kissoja, niitä, jotka se tuntee nimeltä ja jotka eivät heti nappaa terävillä kynsillään, vaikka vähän hännästä koittaisi. Pienet väsyvät nopeasti ja aamupäivän luontoretken jälkeen maittaa ruoka ja uni.

Tyytyväinen raukeus valtaa minutkin, kun makaan hetken tuhisevan tyttäreni vieressä vaaleanpunaisen viltin alla. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, niinhän se on.