On tullut aika luopua. On tullut, vaikka en haluaisi. Vaikka se tuntuu minusta vaikealta ja tuskalliselta. Vaikka en haluaisi oikeasti edes ajatella koko asiaa.
Lähi päivinä jätän hyvästit kissaystävälleni. Rakkaalle "kollin" lurjukselleni, joka on kehrännyt ja maukunut rinnallani jo 14 vuotta. Ollut lohtuni vaikeina hetkinä, hiljainen ja ymmärtäväinen kuuntelijani, joka ei ole koskaan tuominnut minua, ei koskaan hylännyt, ei pettänyt, ei jättänyt.
Mutta nyt se minut jättää, enkä mahda sille mitään. Haluaisin pitää siitä kiinni, kynsin ja hampain (niin kuin se on toisinaan pitänyt kiinni minusta jostakin sellaisesta, kuin viherkasvien pureskelusta tai sohvan kynsyttämisestä kiistellessämme), enkä koskaan luovuttaa sitä kuolemalle. Tai sanoa, että "no kuole sitten, jos sinun on kuoltava, mutta älä luulekaan, että tekisin mitään ainakaan jouduttaakseni tai helpottaakseni sitä!". Sillä en minä haluaisi sen kuolevan! Mutta kun katson sitä silmiin (niihin silmiin, joihin olen katsonut niin monesti ja joissa aina olen kohdannut jotain hyvin inhimillistä ja lohdullista), tiedän, että minun on nyt oltava vahva, eikä heikko. Minun on autettava sitä, tehtävä niin kuin sen kannalta on oikein, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.
Ja silti viivyttelen vielä soittoa eläinlääkäriin. Kyllä minä sen teen, mutta en vielä tänään. Vielä haluan hetken aikaa jättää hyvästit, kertoa, kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka en koskaan unhoda sitä ja sen ystävyyttä; kovaäänistä maukunaa, kapeita, kauniita kasvoja, syvällisiä silmiä, suuria korvia ja kookasta mustan ja valkean kirjavaa ruumista.
On myös mietittävä käytännön järjestelyjä, niin karkealta kuin se tuntuukin tällaisena hetkenä. Haluaisin pitää ruumiin ja haudata sen metsään, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa sekin on samoillut ja jossa voisin käydä sitä muistamassa. Ehkä Sally Mannin tavoin voisin kaivaa joskus vuosien päästä vaalenneet luut esiin ja katsoa niitä linssin läpi yhtä rakastavasti ja hellästi. En minä pelkäisi tai inhoaisi sitä, joka joskus oli osa sitä, mitä niin rakastin. Kuitenkin joukkotuhkaus siististi ja kliinisesti jossakin poissa minun silmieni alta olisi kätevintä ja sopivinta. Sanovat muut, tämä yhteiskuntamme kuolemasta niin erkaantunut.
Mutta vielä palatakseni Sally Mann:iin. Käykäähän Tennispalatsissa katsomassa, jos ette vielä ole käyneet. Liikuttavan kauniita kuvia (ne lapsista ja maisemista etenkin, mutta osa myös kuolleista ja kuolemasta). Todella herkkiä ja unenomaisia (märkäkollodium-tekniikka sopi What remains ja Deep South näyttelyiden teemaan erityisen hyvin). En ymmärrä ympärillä ollutta kohua. Kauneus on katsojan silmässä, rumuus ja sairaus päässänsä. Minua nämä koskettivat todella ja aiheen ajankohtaisuus sai lähes kyyneleet silmiini.
Miksi kuolemasta on tehty tabu? Se tekee vain luopumisesta entistä tuskallisempaa. En haluaisi surra sitä, mikä on luonnollisinta. Kuolema lienee yhtä kaunis ja voimallinen, kuin syntymä. Jossain välissä me vain unohdimme sen...
Kommentit