Olen tänä iltana (jälleen kerran) miettinyt sitä, millainen olenkaan -tunneasioissa nimittäin. Aina joskus sen muistaa, joskus unohtaa. Tänään siitä on minulle muistutuksen antanut ystäväni, jonka kanssa Oinas Kuusta puhelimme mereltä puhaltavassa kylmässä tuulessa, lasten leikkiessä jo kertaalleen sulaneessa, uudelleen jäätyneen muotonsa ottaneessa lumessa.

Minulla on tapana ihastua ja raskastua palavasti. Leimahtaa liekkiin kerrasta; roihahtaa kuin kuivuneet lehdet tai auringossa haalistunut ruoho. Nopeasti, ihanasti, tulisesti ja pyörryttävästi. Enkä tässä puhuessani nyt tarkoita rakastumista ja ihastumista pelkästään romanttisessa mielessä, sillä todella hullaannun ihmisiin sukupuolesta ja säädystä piittaamatta. Aina silloin, kun kohtaan jonkun harvinaisen helmen lailla hohtavan sielun harmaiden, identtisten hiekanmurusten seassa, olen hereillä ja aistit auki, valmiina syöksymään pyröteeseen. Niin usein tunnen itseni erilaiseksi ja poikkeavaksi; yksinäiseksi merieläimeksi uimassa vastavirtaan, harvinaisena ja väärinymmärrettynä. Se tietty erillisyyden tunne seuraa minua minne menenkin. Mutta sitten kun äkkiarvaamatta havahdutkin kuullessasi tuttua kieltä; jonkun sielu soittaa samaa säveltä! Ja se on menoa sitten. Nälkäistä haparoimista lähemmäs, inspiroitunutta ihmetystä ja ihastusta. Puhu minulle, minä kuuntelen! Sillä haluan oppia tuntemaan sinut. Kuuntele minua, puhun sinulle! Sillä haluan sinunkin tuntevan minut.

Tuollainen haltioituminen voi olla joko pelottavaa tai kerrassaan hurmaavaa. Se riippuu tietenkin ihmisestä itsestään. Mutta ei ole minun vallassani siihen vaikuttaa, eikä sitä ennakoida. Tunteet ovat jo minut vieneet mukanaan, Oinas Kuu ottanut ohjat haltuunsa, juossut sarvet tanassa aurinkoon palamista pelkäämättä. On vain mentävä ja mennessään vähän itsekseenkin ihmeteltävä (vastapuolesta nyt puhumattakaan). Järki pistää vastaan, varovaisuus ja itsesuojeluvaisto heittää kapulaa rattaaseen, mutta ei se Kuuta haittaa -ei tätä Oinasta pidättele mikään! On annettava ja otettava kaikki. Tai ei mitään.

Mutta miten kuumin liekki palaakaan? Kipunoiden, räiskyen. Ahnaasti lähi puitakin nuoleskellen. Ei sellainen liekki voi koskaan palaa loputtomiin, väsymättä. Jo ennen aamua se on polttanut itsensä karrelle, jättänyt jälkeensä savuavan hiilloksen, sateessa vettyvät ja viilenevät mustat puut. Niin nopeasti ja arvaamatta kuin ihastukseni on roihahtanutkaan, niin yhtä nopeasti se on mennyt menojaankin. Lumous on haihtunut ja taika rauennut. Kultaiset vaunut muuttuneet kurpitsaksi ja lakeijat hiiriksi, eikä vielä ole keskiyökään. Herään ihanasta unesta katsomaan todellisuutta silmästä silmään. Riisun naamion, jonka olen sinulle pukenut hurmioni hetkenä kuvitellen sen todeksi ja ikuiseksi.

Joskus elämäkin onneksi yllättää; todellisuus on illuusiotakin kauniimpi. Silloin voin päästä shokkini ylitse ja oppia sen hitaan ja tuskastuttavan kaavan, jolla rakastuminen muutetaan rakkaudeksi, ihastuminen ystävyydeksi. Kädestä pitäen minut opastetaan rakentamaan vankkoja siltoja pilvilinnojen sijaan -niitä, jotka kantavat huomiseenkin, yli vuosien juoksun ja muutostenkin virran.

Kuitenkin vähintään yhtä usein...ei, paljon useammin joudun myöntämään uppoutuneeni taas kerran johonkin olemattomaan. Hullaantuneeni harhaan ja heittäytyneeni tyhjyyteen. Se on tuskallinen se hetki, kun jalka astuu hukkaan, kun unikuva särkyy paljastaen mitä jää jäljelle. Minä vetäydyn ja viilenen, haalenen. Tässäkö se kaikki olikin?

Eikä tähän kaikkeen välttämättä kulu kauaakaan. Se aika, jossa toisen ihmisen kiinnostus on vasta heräämäisillään, ystävyyden ja lähentymisen kukka vasta puhkeamassa hauraaseen ja avoimeen kukkaansa. Ja minä olen jo kulkenut sen tien sielussani ihanasta alusta surkeaan loppuunsa; nähnyt ennalta tulevan, oikean tai kuvitellun...kuka sen tietää, koska harvoin olen enää paikalla sitä näkemässä. Panen itseni luopumaan ennen kuin olen saavuttanutkaan. Etäännyn ennen kuin olen oikeasti lähelle päässytkään. Sulkeudun, ennen kuin olen todella avautunutkaan.

Se on muista ihmisistä varmasti vähintäänkin hämmentävää, mutta ehkä lohduttaa edes hiukan tietää, että sitä se on minullekin, mitä suuremmissa määrin. Se on niin järjetöntä! Niin vaikeaa ja käsittämätöntä. Mutta jokin sisäinen pakko tuntuu ajavan siihen. Niin kuin janoaisin menetyksen kokemuksia yhtä paljon kuin löytämisenkin. Kuin vain luopuminen voisi kirkastaa saavuttamisen ja luopuminen puhdistaa antautumisen. Tule tänne ja mene pois. Jää, että pääsen lähtemään.

Kunpa vielä joskus oppisin kunnolla sen, ettei huumaavimmankaan tai'an kuulu kestää loputtomiin, lumouksen pitää meitä vallassaan ikuisesti. Kun tajuaisi, että sen kaiken kuuluukin hälvetä ja raueta, jotta todella näkisimme toisemme ja oikeasti oppisimme tuntemaan. Löytäisimme rakkauden sitä ihmistä kohtaan, joka paljaana ja raadollisena löytyy unelmien kimaltelevan vaatteen alta. Että mikään todella pysyvä ja vahva ja elävä ei voi koskaan palaa kipunoivana soihtuna ja liekkimerenä vasten yön mustaa taivasta. Todellinen läheisyys, rakkaus, ystävyys on paljon harmaampaa ja lempeämpää...pinnalta! Mutta sen näennäisen mitättömän pinnan alla kihelmöivät kaikki sateenkaaren värit, kuin auringon säteen suljettuina sadepisaroiden sisälle. Siellä solmitaan todelliset liitot ja lupaukset, lunastetuiksi tarkoitetut. Siellä syntyvät ne harvinaistakin harvinaisemmat ja arvokastakin arvokkaammat pysyvät ja kestävät siteet. Ja se on se, mihin kannattaa panostaa, sielunsa sydänverestä ammentaa. Sillä todelliset ystävät, sielunveljet, -siskot ja -puoliskot, kasvavat toisiinsa kiinni kaikessa hiljaisuudessa.



(Röysopp: Only this moment)