Se on jännä miten ihmisen mieli toimii...Kun jotain oikein kamalaa tapahtuu, sitä valahtaa kuin kipsiin. Suloinen shokkitila suojelee hetken ymmärrystä. Pienen hetken kaikki on niin kaukana jossakin, ei kosketa, ei satuta minua. Sen tietää, muttei tajua. Paha on mennyt piiloon pöydän alle, suru viivyttelee vielä eteisessä. Mutta pienen pienin, kiihtyvin sykäyksin alkaa asia saavuttaa tajunnan ja ymmärryksen. Niin kuin kesken kauniin ja lämpöisen unen tönäistäisiin alastomana talvipakkaseen. Sitten huomaat jo ahdistuksen availevan ikkunoita, paniikin paiskovan ovea. Tiedät, että on turha enää paeta tai taistella vastaan. Haukkaat henkeä ja valmistaudut tulvaan.
Kun menettää ihmisen, joka on ollut itselle tärkeä ja rakas (vaikka vain hetkenkin ja aikaa sitten), tulee jotenkin niin avuton ja voimaton olo. Tällaisina hetkinä sitä tajuaa liiankin selvästi sen, miten vähän meillä on valtaa edes omaan kohtaloomme, saati sitten rakkaittemme. Niin paljosta kuin voimmekin päättää, miten moneen vaikuttaa, niin onko elämämme siltikään vain meidän omaamme? Kun hyökyaalto tulee ja hotkaisee meidän mukanaan elämän pyörteisiin, voimme vain toivoa parasta, koittaa pitää kiinni toisistamme ja oman päämme pinnalla. Kuka hukkuu ja kuka selviää...Kuka SEN päättää puolestamme?
En saata ymmärtää sitä, miten niin suurilla ja kauniilla ihmisillä, on niin usein niin pieni ja hiljainen loppu. Miksi niin monet heistä, meistä, päättävät päivänsä yksin, hämmentävissä ja sekavissa olosuhteissa. Yksin monella tapaa, konkreettisesti, henkisesti...Ja me jälkeen jääneet voimme vain rukoilla ja toivoa, että he kuitenkin tiesivät, tunsivat, aavistivat, viimeisellä henkäyksellään vaistosivat, kuinka valtavasti me heitä rakastimme.
Kuoleman hyväksyminen on aina vaikeaa. Luopuminen on raskasta joka kerta. Ei siihen varmasti totu koskaan. Se on ihmisen luonto sellainen; tahtoo pitää kiinni kynsin ja hampain siitä mitä rakastaa, silloinkin, vaikka tietäisi toisen olevan jo aika mennä. Sairaan ja vanhan ihmisen pois nukkumiseen on kuitenkin helpompi suhtautua. Kun lähtijä on nuori ihminen, jolla olisi vielä niin paljon edessään, vielä kaikki mahdollisuudet selvitä voittajan myös virheistään, on vaikea välttää vihaa ja katkeruutta.
Pahinta ovat kuitenkin ne lukemattoman kysymykset, joihin emme välttämättä koskaan saa vastausta. Ne vainoavat ja vaivaavat meitä lopun elämäämme. Ensin repien ja raastaen sielua ja sydäntä vereslihalle, lopulta vain hiertäen kuin kivi kengässä. Lopulta me opimme elämään niiden kanssa, niin kuin opimme elämään sen surun ja kaipauksen kanssa, joka ei myöskään koskaan lähde pois meistä, vaikka vaaleneekin ja haalistuu talven tuiskuissa ja kesän auringossa, niin kuin pyykkinarulle unohtunut lakana. Tai niin kuin metsään unohtuneet luut.
Sanotaan, että epätietoisuus on pahinta. Tieto, vaikka tuskallinenkin, on parempi ja kevyempi kantaa. Näin minäkin toistelen itselleni, koska toivon sen auttavan minut pahimman yli. Tyhjyys on kuitenkin valtava, kun tieto viimein tavoittaa meidät ja vie viimeisen (ja jälkeen päin järjettömäksi kutistuvan) toivon murusen mennessään.
Pitkä ja piinaava odotus on päättynyt. Hän ei enää koskaan palaa kotiin. Ei sellaisena, kuin me toivoimme. Me KAIKKI toivoimme.
Mutta onhan meillä nyt se, mikä hänestä on jälkeen jäänyt. On hautajaiset, kirkon holveissa surevat omaiset. Punaiset ruusut ja hiljaiset kyyneleet. Tärisevin käsin kohotetut kahvikupit ja kurkkuun juuttuvat jäähyväiset. Enkä voisi väheksyä niistä mitään. Miten tärkeältä tuntuukaan, että on se kaikki! Että saa edes kunnolliset jäähyväiset jättää rakkaalle ystävälle, kun ei enää muuta voi.
Rakkaan ystäväni Sampon muistoa ikuisesti sydämessäni kunnioittaen, rakastaen ja vaalien. Hän katosi ja hänet löydettiin.
Love will tear us apart
Kommentit