Nyt on koko ajan melottava, mentävä vastavirtaan. Puolivälissä matkaa pidän tauon, poikkean rantaa juomaan kahvit ja syömään eväitä. Tähän metsä päättyy, tästä alkavat hakatut rannat. Istun ja katselen viimeisiä vanhoja mäntyjä ja suippolatvaisia kuusia, ja ajattelen menneitä keväitä täällä, minkälaisia ne ovat olleet, mitä niihin on kuulunut. Hiekkasärkällä koivun latvuksissa parveilevat turilaat, kankaalla auringossa kellottavat kyyt, keskipäivän lepotauot jokitärmällä, heleä vihreys ja loputon valo.
  Ja ajattelen, että seuraavan kerran kun tulen tänne, joen tummassa vedessä on keltaisia koivunlehtiä joita virta kuljettaa; silloin on syksy. Näen rannoilla verenpunaiset juolukanvarvut, ja hiekkasärkällä karhunjäljet.
  Viime syksynä istuin pimenevässä yössä polun yli kaatuneen puun rungolla. Metsä ympärilläni oli muuten äänetön, mutta sadepisarat putoilivat puiden oksilta notkossa oleviin lampareisiin ja pisaroiden soitto kaikui kirkkaana, monin eri sävelin; milloin hentona ja milloin voimakkaana, korkeana ja syvänä, kaukana ja läheltä....Istuin ja kuuntelin sitä pitkään, melkein hengittämättä, ja kun lähdin pimeässä polkua haparoiden jatkamaan matkaani, minusta tuntui, että metsällä oli joku sisin, ydin, minne ihminen harvoin jos koskaan pääsee. Siinä se oli ollut, minun aistittavissani, ei kuitenkaan käsitettävissäni.
  Vedän kanootin rantaan ja nostelen tavarat pois. Tämä oli vain lyhyt huhtikuinen tulvaretki, eihän itse tulvankaan aika ole pitkä, vain joitakin päiviä. Ja toisina keväinä sitä ei oikeastaan tulekaan.
  Ehkä minä saatan kerran elämässäni tehdä pitkän kanoottiretken, jonkin toisen maan tai mantereen joelle, missä joki on kymmenien ja satojenkin kilometrien pituinen; ehkä vielä joskus näen todellisen erämaajoen. Mutta tänne voin tulla aina uudestaan, palata tälle pienelle ja vaatimattomalle koti-Tymilleni.

Aura Koiviston kirjasta Metsäretkiä

(Kuulokkeissa: Röyksopp - The Understanding)