Pikkukeiju on kipeänä. Viimeiset päivät (ja yöt) on näitä huoneita täyttänyt kiukkuinen kitinä ja hysteerinen itku. Luulen, että hänellä on kurkku kipeänä. Jo kerran aikaisemmin tänä talvena olemme poteneet samoin oirein virusperäistä nielutulehdusta. Niissähän on se hyvä puoli, ettei antibiootteja tarvita ja toisaalta juuri se huonokin puoli, etteivät ne luultavasti auttaisikaan. Ei siis auta kuin odottaa ja kärsiä, antaa mennä ohi omia aikojaan.
Jo torstaina ja perjantain välinen yö jotain tällaista enteili. Aamuyöstä makasin valveilla lapseni painajaisten herättämänä ja pitelin kuumaa pienokaista rintaani vasten valmiina perumaan viikonlopun suunnitelmat. Aamuun herättiin kuitenkin normaalisti ja kun mittarikaan ei näyttänyt pientäkään lämpöä tuudittauduin helpottavaan illuusioon; selvittiin säikähdyksellä, se kävi, mut ei tullut jäädäkseen. Keijukainenkin vaikutti kaikin puolin reippaalta ja hyvän tuuliselta. Aamun muskari jäi kuitenkin väliin, mutta vain koska heräsimme liian myöhään.
Illan vietimme viihtyisästi uusein ystävien luona. Viime aikoina huolestuttavan epäsosiaaliseksi äitynyt herra Partasuukin lähti mukaan pienoisen painostukseni saattelemana. Ja hyvä niin, jälkeen päin muisti moneen kertaa kiitellä, miten mukavaa oli ollut ja miten hauskaa oli pitkästä aikaa tutustua uusiin, hyviin tyyppeihin. Itsekin nautin illasta kovasti (kiitos vaan vielä kerran Anna&perhe), Pikkukeiju epäilemättä myös. On ihanaa kun elämässä on ihmisiä, jotka ymmärtävät lapsiperheen riemuja ja toisaalta raskauttakin, joiden kanssa jakaa pikkuisten varpaiden tepsutuksen, vaipanvaihdon ja päiväunien rytmittämän arjen pienetsuuret ilot ja surut. Suunnattoman helpottavaa ja välttämättömän virkistävää, kun voi puhua samaa kieltä samoista asioista. On myös mahtavaa, että kutakuinkin saman ikäisistä lapsista on seuraa toisilleen. Se, että äidillä ja isillä on kivaa ei tarvitse olla lapselta pois. Sitä paitsi, on tavattoman hurmaavaa ja suunnattoman suloista, kun kesken illanistujaisten voi kynttilöiden valoon lehahtaa parvi pikkuruisia, kikattelevia nakupellejä tanssahtelemaan ;)
Sinä yönä kuitenkin nousi kuume ja Keijukainen pyöri levottomana koko yön välissämme, painajaisiin ja tukalaan oloonsa heräillen. Siinä se taas nähtiin, olisi pitänyt uskoa ensimmäisellä kerralla. Lauantaina lapsukainen jaksoi silti vielä hillua ja heilua entiseen malliin, turhautua pelkästä kotona oleilusta. En sitten raaskinut perua Haltijakummin tuloakaan ja se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Pikkukeijun tyytymättömät kitinät loppuivat siihen paikkaan ja loppuilta touhuiltiin suht mukavissa merkeissä. Yö meni kuitenkin taas vähemmän rauhallisissa tunnelmissa ja sunnuntaina sairastelu alkoi selvästi viedä verojaan -paitsi potilaasta itsestään, myös meiltä vanhemmilta. Niin suunnattomasti kuin omaa pikkuistaan rakastaakin, niin todella kurjasti nukutun yön jälkeen on kamalan vaikeaa loputtoman kärsivällisesti ja lempeästi juosta toteuttamassa kiljuvan ja kiukuttelevan pikku räkänokan toiveita ja vaatimuksia, joista mikään ei häntä kuitenkaan näytä tyydyttävän. Silmät ristissä ja mieli turtana kuljetat loputtomana virtana mehua, suppoa, nenäliinaa, nallea, kirjaa ja nukkea, halaat ja hellit, laulat ja leikit saadaksesi palkaksesi raivokasta rääkymistä, rimpuilua ja repimistä.
Kesken kaiken on hirvittävää tajuta haluavansa vain itse käpertyä hämärään huoneeseen, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Mennä piiloon ja pakoon tuolta pelottavalta, karjuvalta olennolta, joka on omaa lihaasi ja vertasi, elämäsi tärkein ja rakkain ihminen. Kaiken lisäksi mieltä kalvaa pelko syyllisyys; onkohan ihan normaalia tuntea näin? Tuskin, ainakaan näin voimakkaasti. Tässä kohtaa on enemmän kuin helppoa koeka olevansa jotenkin epäonnistunut äitiydessään. Kuitenkin tämän (niin kuin niin tuskastuttavan monen muunkin) puutteeni ja heikkouteni juuret ovat inhimillisyyden otollisessa maaperässä ja sitkeästi lapsuuden kokemuksiini kietoutuneet. On hirvittävän vaikeaa kohdata toisen ihmisen avuttomuus kaikessa raadollisuudessaan, jos ei itse koskaan ole sellainen saanut olla. Kun on lusikalla annettu, on paha (vaa ei sentään mahdoton) kauhalla vaatia. No, ei se mikään puolustus ole. En usko, että ihmiset (välttämättä) ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa virheitä. Kuka tahansa voi päättää katkaista ketjun itseensä ja pyrkiä tarjoamaan omille jälkeläisilleen paremmat eväät elämään. Mutta yksinkertaista ja helppoa se ei tule olemaan, sen olen saanut kyllä huomata.
Tämä päivä on ollut kaikista vaikein. En ole viime yönä nukkunut tuskin silmäystäkään, ainakin siltä tuntuu. Vähän jälkeen kuuden olen herännyt kuuntelemaan hysteeristä huutamista ja riehumista, johon jokainen lohdutus tai rauhoitteluyritykseni on antanut vain lisäpontta. Noin tunnin meuhkaamisen ja väkisin laitetun supon jälkeen pikkuinen vihdoin nukahti uudelleen ja heräsi hiukan paremmalla tuulella. Kuumettakaan ei enää ole ja tavallaan uskon, ettö voiton puolella jo ollaan (ainakin hartaasti toivon niin ja koputtelen vielä puuta varmuudeksi). Mikään ruoka ei kuitenkaan vielä hänelle maistu ja tukkoisen nenän vuoksi tissikin saa aikaan vain mahtavat raivarit (kai se on tuhrauttavaa, kun mieli tekisi, mutta imeminen on vaikeaa, kun ei saa henkeä kuin suun kautta). Kakara on kärttyinen kuin herhiläinen, vaati loputtomasti jakamatonta huomiotani, tekee pahojaan ja raivoaa, jos uskallan mennä edes vessaan ilman häntä (arvatkaa monestiko minut on keskeytetty vihaisesti tätä kirjoittaessani). Sillä alkaa vointi olla jo sen verta hyvä, että kodin kativiteetit eivät tahdo riittää hetkeä pidemmäksi pitämään mielenkiintoa yllä. Itse olen niin väsynyt, etteivät silmät tahdo pysyä auki ja seinät alkavat pikkuhiljaa kaatua päälle.
Tiedän, että pitäisi jaksaa olla lempeä ja kärsivällinen. Antaa se aika ja huomio, jota hän tarvitsee. Juuri nyt en kuitenkaan mitenkään jaksaisi. Juuri nyt tahtoisin vain hetkeksi nukahtaa, antaa tähtisumun täyttää pään ja antaa kosmisen pölyn liikahdella hiljaa mielessä. Tahtoisin nousta tämän arjen harmaan kamaran yläpuolelle, irti sen (tänään niin ahtailta ja tukahduttavilta) tuntuvista raameista.
...mutta tiedän etten voi. Siksi karistan tähtipölyn harteiltani, pyyhkäisen kuun valon kulmiltani ja koitan täyttää osani maailmassa. Sen osan, jota useimmiten niin rakastan -äidin osan
no, osaa hän onneksi olla syötävän suloinenkin...
ps. Poden pientä huolta ja syyllisyyttä myös miettiessäni, mitenhän "naapruissa" voidaan. Lapsiperheillä kun on (harmillista kyllä) yleensä tapana jakaa paitsi ilot ja surut, virukset ja bakteerit. Toiveikkaasti kuitenkin ajattelen, että ehkäpä tämä flunssa on jo sieltä päin tulossa, eikä näin ollen palaa. Muuten olen pahoillani, sillä edessä on takuulla nurinkurisia päiviä ja öitä...
Kommentit