Oih ja voih...Ulkona paistaa jumalainen aurinko, suutelee kinokset suliksi ja tiet paljaiksi. Valo ja lämpö antavat kilvan kyytiä kylmälle ja pimeälle. Hyvästi vanha Talvi, oletkin jo nuhjaantunut ja väsynyt. Tervetuloa nuori ja sorea Kevät, on sinua jo kaivattukin.

Ja silti mieli on musta ja ruumis väsynyt. Sankat pilvet ovat kertyneet silmieni takaiseen paikkaan, jossa ajatukseni syntyvät. Tuleeko sade? Tuleeko myrsky? Ei sinne pääse auringon leikkisä säde, kevään huumaava odotus. Niin kuin mieli tarraisi vielä pois lähtevän talven repaleiseen viitan helmaan. Mikä siinä onkin, että aina tähän aikaan vuodesta sama juttu, jo niin tuskallisen tuttu...

Muut potevat syysmasennusta, minä en. Syksy on ihanaa aikaa, nautin sen melankolisesta kauneudesta, joka tuntuu olevan samaa paria sinisen ja lilan kirjavan sieluni kanssa. Rakastan sitä, kuinka maisema hetkeksi roihahtaa värien intohimoiseen liekehdintään -syön silmilläni sieluni kylläiseksi keltaisen, oranssin, punaisen ja vielä hetken joukossa viivähtävän vihreän voimakasta ja elävää sinfoniaa. Ihastelen lehtien seassa puuhakkaina touhuavia oravia, joiden häntiin on jo tarttunut hillittyä harmaata uljaan punaruskean sekaan. Ihmettelen aamuista huurretta puolukanvarvuilla ja rantakaislikossa -se saa ne kimaltelemaan kuin hienoimmat timantit ja tekee rahaksammalesta rapeaa ja ritisevää kumisaappaiden alla. Yhtä paljon rakastan sitä vääjäämätöntä, mutta hienovaraista näennäistä kuolemaa, joka pyyhkäisee viittansa maan yli. Sitä, joka aina lopulta lakastuttaa viimeisetkin, kesästä unohtuneet kukkaset, pudottaa puista lehdet ja ajaa muuttolinnut etelään. Syysmyrskyä, joka raivoaa harmaalla merellä ja kastelee tienoon; talojen katot, puistikon penkin ja töistään koteihinsa kiiruhtavat ihmiset -kaikki yhtä säälimättömästi ja säästelemättä. Maatuvien lehtien maanläheistä tuoksua. Asfaltin kiiltoa katulamppujen valossa. Naakkoja hautausmaan portilla. Sitä minä rakastan.

Kevät se on se vaikea. Mieli on maassa ja jotenkin kulunut ja nuhjuinen olo, vaikka pitäisi olla pirteä ja iloinen; nythän ollaan voiton puolella jo, pian on kevät ja kesä! Leikkipuistossakin, keskellä lasten riemukkaita kiljahteluja ja aikuisten hyväntuulista (ja turhanpäiväistä) höpöttelyä, istun ahdistuneena ja niin kuin kirkkaassa kevätauringossa itseäni häpeillen. Vähän haikeanakin katson häikäisevän valkoisten hankien sulamista märäksi ja kuraiseksi sohjoksi. Pian on joka paikka täynnä inhottavaa loskaa ja sinne tänne risteileviä, solisevia sulavesipuroja. Sukat kastuvat kengissä, mutta vielä ei tarkene saappaitakaan laittaa. Auringon lämpökin on jotenkin viekkaan ja pettävän oloista. Se katoaa salamana ensimmäisen harsopilvenkin taa tai mereltä käyvään tuulenvireeseen. Houkuttelee vähentämään vaatetusta ja avaamaan takin kaulusta. Illalla on kurkku kipeä ja nenä niiskuttaa.

No, kyllä minä tästä taas virkistyn, kunhan kevät pääsee pidemmälle ja kesäkin jo laittaa jalkaansa oven rakoon. Toukokuun lopulla jo olen minäkin saanut kiinni tästä huumasta ja kuherruksesta. Maailma Kylässä avaa taas mukavasti kesän festarikauden, niin kuin perinteeseen jo kuuluukin. Sehän niitä harvoja enää onkaan, joihin raaskii pienen lapsen kanssa lähteä. Faces Billnäsissä, Fiskarsin ihanassa, historiallisessa miljöössä on toinen sellainen. Vaan eipä sinne viime vuonnakaan tullut lähdettyä, vaikka suunnitelmissa käväisikin. Äh, joskus se kurja, kallis ja saastuttava autokin vaan olisi kiva...Niin ja missä se nyt tänä vuonna sitten enää lieneekään, sekään festivaali. Vai mitenhään siinäkin jupakassa sitten kävikään, voittiko rahan voimat jälleen sielun sivistyksen ja kultyyrin...No, Reclaim the Streets on ainakin taas kerran koettava ja nähtävä, edes vilaukselta (niin kuin viime kesänä, kun sade ajoi meidät M-baariin nautiskelemaan teetä ja sympatiaa -niin se mukavuudenhalu voittaa joskus aatten palon). Siinä aivan ensimmäisessäkin silloin joskus muinoin oltiin, kun se vielä Street Party-nimelläkin kulki. Ja joka kaupunkiin, Tamperetta, Turkua ja Jyväskylää myöten, liftattiin tai ajettiin rähjäisellä bussinromulla katuja tanssin voimalla ihmisille takaisin vaatimaan. Oi niitä aikoja ;)...

Kyllä minä kesää rakastan. Odotan ja kaipaan. Mutta tämä kevät tässä välissä! Tuntuu niin kuin olisin jotenkin viallinen suorastaan, kun en siitä osaa nauttia ja lisääntyneestä valosta iloita. Vaikka enhän minä ainoa tällainen "kummajainen" ole. On se vaikeaa monelle muullekin. Tämän kertovat koruttomasti maamme itsemurhatilastot; niitä tehdään eniten juuri keväällä, tarkemmin sanottuna toukokuussa. On se surullista, miten moni luovuttaa juuri kesän korvilla; ihan hetkeä ennen, kuin sen siunattu keveys ja huolettomuus meidät hetkeksi syliinsä sulkee täyttäen taas toivolla ja valolla, joka kantaa meitä yli pimeän aikojen.

Onneksi masennuksen alhot ovat viime vuosina huomattavasti helpottuneet. Ei sentään ihan joka kerta uppoa sinne syvimpiin hautavajoamiin (eikä kyllä sitten taas toisaalta kapua ihan korkeimmille vuorenhuipuillekaan). Vaikka silloin tällöin jää jalka kiinni mustiin pohjamutiin, niin on sentään voimia ponnistella irti, ennen kuin hukkuu kokonaan. Tunteiden skaala on kaiken kaikkiaan hieman tasoittunut, mikä tässä tapauksessa, siis minun kohdallani, on pelkästään äärimmäisen positiivinen juttu. Onko se sitten sitä pelkäämääni ja hiukan karsastamaani aikuistumista sitten...Vuosien varrella on myös oppinut paremmin tulkitsemaan omia tunnelmiaan ja hiukan tulevia myrskyjäkin ennakoimaan -näin voi toisinaan ovelasti välttää pahimmat haaksirikot ja tulvakatastrofit. Kun hankalaan mielentilaan tarttuu tarpeeksi ajoissa, voi pienikin piristysruiske tai potku persauksille riittää ja kurssi muuttua. Voi vaikka perinaisellisesti vaihtaa kampausta, jos ei muuta keksi ;)

...nooh, ei tuo nyt mikään patenttiratkaisu ollut, mutta jotainhan sitä täytyy yrittää ;D

(Kuulokkeissa: Wolfsheim - Spectators)