Olen ollut tänään pienen tyttäreni ja sisälläni kasvavan elämän kanssa saattelemassa rajan taa vanhaa miestä, linnunluiseksi ja hauraaksi muuttunutta. Vuodattanut muutaman myötätunnon kyyneleen pikkuveljieni ja äitini surun ja ehkä kauniin koruttoman tilaisuudenkin vuoksi. Mutta omaa surua minulla ei ole ollut tänään rinnassani, ei haavoittunutta ja rikki revittyä sydäntä. Ei, vaikka hän oli isoisäni, äitini kasvatti-isä.

Kylmä, tunteeton ihminen...voisi joku ajatella. Vaan ei se sitä ole. Minä olen aina ollut tunteellinen, naurettavuuteen ja hämmentävyyteen saakka. Tämä on kuitenkin osoitus sen väitteeni todenpitävyydestä, että sukulaissuhteet ovat ihmissuhteita siinä, missä mitkä tahansa muutkin ihmisten väliset, välit väljät ja etäiset tai lämpimät ja läheiset. Joidenkin kanssa vain kohtaa ja joidenkin ei.

En tiedä, ehkä joskus, kauan sitten, varhaisen lapsuuteni päivinä, olimme läheisetkin. Tuntuu ainakin lohdulliselta ajatella niin. Mutta jos, niin niin kauan siitä on jo aikaa, ettei minulla omaa muistukuvaa siitä ole. Ei aikaa, johon haikeana nyt palata ja tuntea todellista, koskevaa kaipuuta.

Hän oli minulle vieras ihminen. Aina etäiseksi ja tuntemattomaksi jäänyt. Ei meillä ollut yhteistä kieltä, eikä siltaa välillämme. En minä pieni, ujo tyttö sitä osannut rakentaa, en nuori ongelmainen aikuinen sitä kasvattaa. Enkä myöhemminkään, oman onneni ja tasapainoni löydettyäni, osannut kättäni vanhenevalle ja kuihtuvalle miehelle ojentaa. Enkä osaa sanoa, miksei hänestä itsestään siihen ollut.

En minä siitä katkera ole kuitenkaan. En kai osaa edes olla pahoillani. Koska eihän sellaista osaa kaivata, mistä ei tiedä. Ja minulla oli aina isoäitini, tuo nainen, joka hänelle aikanaan lapsia synnytti, mutta jonka kanssa tiensä olivat erkaantuneet jo ennen, kuin minua oli olemassakaan. Hänen uudesta miehestään tuli minulle se pappa, joka oli läheisempi. Myös isäni äiti on minulle läheinen ollut, vaikka hänkin ehkä enemmän lapsuudessani, kuin nyt. Ja isäni isä taas etäisempi, vaikka hänenkin hautajaisissaan kyllä surua tunsin.

Ehkä se on ikäpolvi kysymyskin. Sen ajan miehet vain olivat vielä taka-alalla perhe-elämässä, äitiä vieraampia lapsilleen ja sitten myös lapsenlapsilleen. Olen iloinen, että sellainen hierarkia on katoamassa. Yhä uudet ja uudet sukupolvet isiä pääsevät osallistumaan lastensa elämään jo syntymän hetkestä lähtien. On isyyslomia ja laatuaikaa isän ja lasten kesken. Yhdessä olemista ja tekemistä, toisiin tutustumista ja rakastumista. Ja se on tärkeää. Verisiteet luovat vasta pohjan ja perustan, jolle se todellinen suhde pitää rakentaa. Eikä se aina tule itsestään, vaan sen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta se on varmaa, että se työ kannattaa jos jokin. Ja näistä isistä kasvaa isoisiä, jotka osaavat olla läsnä myös lapsenlapsilleen, osallistua ja olla mukana.

Etäisyydestä olen tänään kuitenkin kiitollinen. Matkan päästä voi asioita katsella objektiivisemmin. En minä sure, koska minun on helppo nähdä, että se oli lahja ja helpotus sairaalle, vanhalle ja väsyneelle miehelle. Ei ole omaa henkilökohtaista ja joskus itsekästäkin surua ja menetyksentunnetta sokaisemassa. Tiedän, että hänellä on hyvä nyt.

Rauhaa hänen sielulleen ja hyvää matkaa tästä eteenpäin.