Olen ollut tänään pienen tyttäreni ja sisälläni kasvavan elämän kanssa
saattelemassa rajan taa vanhaa miestä, linnunluiseksi ja hauraaksi
muuttunutta. Vuodattanut muutaman myötätunnon kyyneleen pikkuveljieni
ja äitini surun ja ehkä kauniin koruttoman tilaisuudenkin vuoksi. Mutta
omaa surua minulla ei ole ollut tänään rinnassani, ei haavoittunutta ja
rikki revittyä sydäntä. Ei, vaikka hän oli isoisäni, äitini
kasvatti-isä.
Kylmä, tunteeton ihminen...voisi joku ajatella. Vaan ei se sitä ole.
Minä olen aina ollut tunteellinen, naurettavuuteen ja hämmentävyyteen
saakka. Tämä on kuitenkin osoitus sen väitteeni todenpitävyydestä, että
sukulaissuhteet ovat ihmissuhteita siinä, missä mitkä tahansa muutkin
ihmisten väliset, välit väljät ja etäiset tai lämpimät ja läheiset.
Joidenkin kanssa vain kohtaa ja joidenkin ei.
En tiedä, ehkä joskus, kauan sitten, varhaisen lapsuuteni päivinä,
olimme läheisetkin. Tuntuu ainakin lohdulliselta ajatella niin. Mutta
jos, niin niin kauan siitä on jo aikaa, ettei minulla omaa muistukuvaa
siitä ole. Ei aikaa, johon haikeana nyt palata ja tuntea todellista,
koskevaa kaipuuta.
Hän oli minulle vieras ihminen. Aina etäiseksi ja tuntemattomaksi
jäänyt. Ei meillä ollut yhteistä kieltä, eikä siltaa välillämme. En
minä pieni, ujo tyttö sitä osannut rakentaa, en nuori ongelmainen
aikuinen sitä kasvattaa. Enkä myöhemminkään, oman onneni ja tasapainoni
löydettyäni, osannut kättäni vanhenevalle ja kuihtuvalle miehelle
ojentaa. Enkä osaa sanoa, miksei hänestä itsestään siihen ollut.
En minä siitä katkera ole kuitenkaan. En kai osaa edes olla pahoillani.
Koska eihän sellaista osaa kaivata, mistä ei tiedä. Ja minulla oli aina
isoäitini, tuo nainen, joka hänelle aikanaan lapsia synnytti, mutta
jonka kanssa tiensä olivat erkaantuneet jo ennen, kuin minua oli
olemassakaan. Hänen uudesta miehestään tuli minulle se pappa, joka oli
läheisempi. Myös isäni äiti on minulle läheinen ollut, vaikka hänkin
ehkä enemmän lapsuudessani, kuin nyt. Ja isäni isä taas etäisempi,
vaikka hänenkin hautajaisissaan kyllä surua tunsin.
Ehkä se on ikäpolvi kysymyskin. Sen ajan miehet vain olivat vielä
taka-alalla perhe-elämässä, äitiä vieraampia lapsilleen ja sitten myös
lapsenlapsilleen. Olen iloinen, että sellainen hierarkia on katoamassa.
Yhä uudet ja uudet sukupolvet isiä pääsevät osallistumaan lastensa
elämään jo syntymän hetkestä lähtien. On isyyslomia ja laatuaikaa isän
ja lasten kesken. Yhdessä olemista ja tekemistä, toisiin tutustumista
ja rakastumista. Ja se on tärkeää. Verisiteet luovat vasta pohjan ja
perustan, jolle se todellinen suhde pitää rakentaa. Eikä se aina tule
itsestään, vaan sen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta se on varmaa, että
se työ kannattaa jos jokin. Ja näistä isistä kasvaa isoisiä, jotka
osaavat olla läsnä myös lapsenlapsilleen, osallistua ja olla mukana.
Etäisyydestä olen tänään kuitenkin kiitollinen. Matkan päästä voi
asioita katsella objektiivisemmin. En minä sure, koska minun on helppo
nähdä, että se oli lahja ja helpotus sairaalle, vanhalle ja väsyneelle
miehelle. Ei ole omaa henkilökohtaista ja joskus itsekästäkin surua ja
menetyksentunnetta sokaisemassa. Tiedän, että hänellä on hyvä nyt.
Rauhaa hänen sielulleen ja hyvää matkaa tästä eteenpäin.
tiistai, 27. kesäkuu 2006
Kommentit