Maisema ikkunan takana on tänään ollut kuin Ellen Thesleff:n maalaus. Olen aina rakastanut Ellenin värimaailmaa, sen herkkää melankoliaa ja suloisen masentavaa harmautta. Se koskettaa jotain syvällä minussa; kuin näkisi palan sieluaan siinä kankaalla. Muistan kun muinoinen rakkauteni vei minut Ateneumiin Thesleffin näyttelyä katsomaan. Minä katselin lumoutuneena utuisia omakuvia ja hauraita maisemia, ensi kertaa läheltä ja melkein käsin kosketeltavina. Ja hän tuijotti minua lähes yhtä lumoutuneena, varasti suudelman siellä, toisen täälllä. Enkä minä voinut käsittää, mitä se ihmeellisen kaunis, lahjakas ja viisas olento minussa näkikään. Koskaan en oppinut sitä ymmärtämään. Aina vain odotin sitä hetkeä, jolloin hän vapautuu käsittämättömästä lumouksestaan ja näkee minut sellaisena kuin olen; tuskin ihmeellisenä ja innoittavana, vaan rikkinäisenä ja revittynä. Yötkin makasin valveilla hänen hengitystään kuunnellen ja miettien; "pian tämä loppuu, kohta tämä on ohi". Ja eihän sellainen voinutkaan kestää.

Vasta vuosien jälkeen, löydettyäni palan itseäni, opittuani todellista rakkautta, saatoin kohdata hänet tasavertaisena. Hämmentyneenä ja vähän pettyneenäkin näin hänet ensi kertaa ihmisenä, vain ihmisenä. Ei sen enempää eikä vähempää. Silloin tajusin itsekin rakastaneeni unelmaa. En tiedä näimmekö me koskaan todella toisiamme...

Mutta eivät ne kiihkeät kuukaudet ja unettomat yöt hukkaan kuihtuneet. Vieläkin saatan toisinaan tavoittaa sen surumielisellä tavalla uskomattoman kauniin tunnelman, jonka vallassa makasin öitä siinä kaksiossa Orioninkadulla. Kun kuu (vai oliko sekin vain katulyhdyn kalpea kajastus) maalasi pimeydestä esiin sinisen tuolin  ja kaistaleen lattiaa, loisti hetken säteilevänä hänen ihonsa valkeudessa ja minä odotin. Odotin loppua tulevaa.

Kiitos hänelle siitä mielen maisemasta, kiitos musiikista ja taiteesta. Kiitos unesta ja unelmasta, jonka uneksi minusta, vaik' ei se ehkä totta ollutkaan. Kiitos suudelmista, kiitos kyyneleistä. Ja kiitos ennen kaikkea siitä lopusta, jonka hän todella minulle antoi. Sillä ei minulla ollut sitä voimaa ja valtaa ottaa, vain odottaa hiljaa yössä henkeäni pidätellen. Hetkeä, jona saisin sen hukuttavaan virtaan hypätä tekemään taas yhtä pientä kuolemaa.

Niin, se loppu oli se suurin lahja, jonka häneltä sain. Sillä ilman sitä, en olisi tässä ja tällainen. En olisi minä, millainen. Ei olisi tätä todellista rakkautta, joka minua odotti. Ei olisi lasta, joka syntyi siitä rakkaudesta. Ei olisi äitiä, joka minusta syntyi sen lapsen syntymän myötä.

On se ihmeellistä, miten pienet ja surulliset kohtaamiset, vain päättymään tarkoitetut, voivatkaan muuttaa meitä ja elämämme kulkua. Nyt jälkeen päin mietin, rakastinko häntä todella vai luulinko vain. Ehkä siinä ohikiitävässä hetkessä todella rakastinkin... Sitä minun ei tarvitse miettiä, oliko hän lopulta sittenkin vain yhdentekevä, sattuman oikusta elämääni singottu. Ei ollut, siitä olen varma. Sen kokemuksen myötä syveni sieluni...niin kuin monen muunkin tietysti, en kiellä sitäkään.

Mutta se maisema niin...On se ihana siinä kankaalla, eikä paha sielussakaan. Mutta jos huomenna sentään paistaisi aurinko! Voisi olla vähän kevyempää kantaa sitä sisäistä maisemaansa; yön valvottuja hetkiä ja kimmeltäviä elilisen paloja. Loppuja ja Alkuja, siellä sekaisin, sikin sokin keskenään. Kuin lankavyyhti, joka on joutunut kissantassujen vietäväksi.