Maisema ikkunan takana on tänään ollut kuin Ellen Thesleff:n maalaus.
Olen aina rakastanut Ellenin värimaailmaa, sen herkkää melankoliaa ja
suloisen masentavaa harmautta. Se koskettaa jotain syvällä minussa;
kuin näkisi palan sieluaan siinä kankaalla. Muistan kun muinoinen
rakkauteni vei minut Ateneumiin Thesleffin näyttelyä katsomaan. Minä
katselin lumoutuneena utuisia omakuvia ja hauraita maisemia, ensi
kertaa läheltä ja melkein käsin kosketeltavina. Ja hän tuijotti minua
lähes yhtä lumoutuneena, varasti suudelman siellä, toisen täälllä. Enkä
minä voinut käsittää, mitä se ihmeellisen kaunis, lahjakas ja viisas
olento minussa näkikään. Koskaan en oppinut sitä ymmärtämään. Aina vain
odotin sitä hetkeä, jolloin hän vapautuu käsittämättömästä
lumouksestaan ja näkee minut sellaisena kuin olen; tuskin ihmeellisenä
ja innoittavana, vaan rikkinäisenä ja revittynä. Yötkin makasin
valveilla hänen hengitystään kuunnellen ja miettien; "pian tämä loppuu,
kohta tämä on ohi". Ja eihän sellainen voinutkaan kestää.
Vasta vuosien jälkeen, löydettyäni palan itseäni, opittuani todellista
rakkautta, saatoin kohdata hänet tasavertaisena. Hämmentyneenä ja vähän
pettyneenäkin näin hänet ensi kertaa ihmisenä, vain ihmisenä. Ei sen
enempää eikä vähempää. Silloin tajusin itsekin rakastaneeni unelmaa. En
tiedä näimmekö me koskaan todella toisiamme...
Mutta eivät ne
kiihkeät kuukaudet ja unettomat yöt hukkaan kuihtuneet. Vieläkin saatan
toisinaan tavoittaa sen surumielisellä tavalla uskomattoman kauniin
tunnelman, jonka vallassa makasin öitä siinä kaksiossa Orioninkadulla.
Kun kuu (vai oliko sekin vain katulyhdyn kalpea kajastus) maalasi
pimeydestä esiin sinisen tuolin ja kaistaleen lattiaa, loisti
hetken säteilevänä hänen ihonsa valkeudessa ja minä odotin. Odotin
loppua tulevaa.
Kiitos hänelle siitä mielen maisemasta,
kiitos musiikista ja taiteesta. Kiitos unesta ja unelmasta, jonka
uneksi minusta, vaik' ei se ehkä totta ollutkaan. Kiitos suudelmista,
kiitos kyyneleistä. Ja kiitos ennen kaikkea siitä lopusta, jonka hän
todella minulle antoi. Sillä ei minulla ollut sitä voimaa ja valtaa
ottaa, vain odottaa hiljaa yössä henkeäni pidätellen. Hetkeä, jona
saisin sen hukuttavaan virtaan hypätä tekemään taas yhtä pientä
kuolemaa.
Niin, se loppu oli se suurin lahja, jonka häneltä
sain. Sillä ilman sitä, en olisi tässä ja tällainen. En olisi minä,
millainen. Ei olisi tätä todellista rakkautta, joka minua odotti. Ei
olisi lasta, joka syntyi siitä rakkaudesta. Ei olisi äitiä, joka
minusta syntyi sen lapsen syntymän myötä.
On se ihmeellistä,
miten pienet ja surulliset kohtaamiset, vain päättymään tarkoitetut,
voivatkaan muuttaa meitä ja elämämme kulkua. Nyt jälkeen päin mietin,
rakastinko häntä todella vai luulinko vain. Ehkä siinä ohikiitävässä
hetkessä todella rakastinkin... Sitä minun ei tarvitse miettiä, oliko
hän lopulta sittenkin vain yhdentekevä, sattuman oikusta elämääni
singottu. Ei ollut, siitä olen varma. Sen kokemuksen myötä syveni
sieluni...niin kuin monen muunkin tietysti, en kiellä sitäkään.
Mutta se maisema niin...On se ihana siinä kankaalla, eikä paha
sielussakaan. Mutta jos huomenna sentään paistaisi aurinko! Voisi olla
vähän kevyempää kantaa sitä sisäistä maisemaansa; yön valvottuja hetkiä
ja kimmeltäviä elilisen paloja. Loppuja ja Alkuja, siellä sekaisin,
sikin sokin keskenään. Kuin lankavyyhti, joka on joutunut
kissantassujen vietäväksi.
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
Kommentit