Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut. Varsinkaan mitään järkevää tai ajatuksia herättävää; rakkaudentunnustus tiskikoneelle kun tuskin sellaiseksi lasketaan. No, puolustuksekseni täytyy sanoa, että raskauden ensimmäinen kolmannes ei ole kovin luovaa aikaa. Minulle ainakaan. Ajatusta ei jostain syystä terävöitä ympärivuorokautinen pahoinvointi ja krooninen väsymystila.

Jotenkin tahmeasti tuntuu kulkevan vieläkin, ajatus siis. Tuntuu, että tukahduttava helle ja kuukausia kestänyt kuivuus on tunkeutunut sieluunkin. Että kaikki siellä on yhtä pölyistä ja näivettynyttä kuin ulkona luonnossa. Tulisi sade ja kastelisi, maiseman ja sielun. Tulisi tuuli ja puhaltaisi. Tulisi myrsky ja raivoaisi. Repisi halki taivaan kannen, ravistelisi tienoot ja nostattaisi aallot korkeuksiin. Pieksisi sade säälimätön janoavaa maankamaraa, puhdistaisi tunkkaisen ilman, veisi mennessään painostavan odotuksen; sateen odotuksen. Mutta ennen myrskyäkin on pakko koittaa kirjoittaa, pakottaa ajatukset liikkeelle, avata kuvitteellinen suunsa ja puhua puhki...

Olen tässä miettinyt; on kovin vaikeaa yhdistää oma epäsosiaalisuutensa ja toisaalta se itsessäkin silti voimakkaana elävä inhimillinen perustarve olla vuorovaikutuksessa, pitää yllä sosiaalisia kontakteja. Suoraan sanottuna se on ihan helvetin vaikeaa ja itseasiassa yksi elämäni suurimpia tragedioita. Jollain tavalla olen lapsuudestani asti kaihtanut ja kammonnut muiden ihmisten seuraa, tuntenut itseni vaivautuneeksi ja ulkopuoliseksi heidän kanssaan. Kokenut vaikeaksi ja mutkikkaaksi sosiaalisen kanssakäymisen ja lähes mahdottomaksi luontevan ja rentoutuneen oleskelun ihmisjoukoissa silloin, kun peliin täytyy laittaa oma persoona, kohdata sen joukon jäsenet yksilöinä oman itsensä kautta, eikä vain kasvottomana osanottajana. Hakeutunut enemmän yksinäisyyteen, mielikuvituksen lentoon ja sisäiseen todellisuuteeni, koska se on tuonut minulle kaipaamaani turvan tunnetta, suojaa ja voimaa. Silti luonteeltani en koskaan ole ollut todellinen erakko. Ehkä olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos olisin, vaikka silloin elämäni varmasti olisi kulkenut hyvin toisenlaiseen suuntaan. Mutta ei, minä en ole erakko. Ei minusta olisi pakenemaan jonnekin metäpirttiin elelemään itsekseni, istuskelemaan yksikseni kaikkia ihmisiä ja yhteisöjän kaihtaen. Aina omillani pärjäten ja viihtyen, ketään kaipaamatta ja tarvitsematta. Minä olen vain tavallinen ihminen kuitenkin, kaipaan tulla kuulluksi ja ymmärretyksi siinä missä kuka tahansa. Haluan olla pidetty ja rakastettu. Olla osana, kuulua. Sanoa me, eikä aina vain minä. Astua pois yksinäisyydestä ja erillisyydentunteesta. Tulla ja olla lähellä, enemmän henkisesti kuin fyysisesti, pikemminkin sielun kuin sanojen tasolla. Mutta se on vaikeaa. Se todella on ja siksi tämä on niin monimutkaista ja ajoittain raastavaa.

Tarvitsen siis läheisyyttä, mutta olen valikoiva sen suhteen. Kaipaan jotain todellista, jotain sisältöä, syvyyttä. Mikään pintapuolinen ei riitä, ei lämmitä, ei tyydytä. Ja kuitenkin vain sitä useimmiten tarjoillaan, sieviin ja sopuisiin papereihin ja nauhoihin käärittynä tottakai. Enkä pysty ymmärtämään, miksi se näyttää niin monille niin mainiosti riittävän. Ei edes pyydetä enempää, ei haluta, vaikka saisikin. Sillä näin kaikki on kai jotenkin paljon siistimpää ja kivuttomampaa. Kukaan ei tunne ketään eikä ketään tunne kukaan.

Pinnallisuus. Sana, jota vihaan. tai ei, en minä sanaa vihaa vaan sitä, mitä se merkitsee ja pitää sisällään. Enkä koita tässä nyt olla syvällinen väkisin, halveksia jotakin vain muodon vuoksi. Hyvin inhimillisen säälittävästi vain yksinkertaisesti tyydyn vihaamaan jotakin, mitä itse en voi ymmärtää ja joka on jäänyt minulle vieraaksi. Älkääkä luulko, etten olisi yrittänyt murtaa tämän ikijään ja roudan itseni ja pinnallisuuden välillä. Joinakin hetkinä olen jopa rukoillut, että pinnallisuus tulisi ja ottaisi ja hukuttaisi minut virtaansa. Mutta huomaatteko? Kaikki menee väärin valitsemastani kielikuvasta lähtien. Pinnallisuus ei ketään hukuta mihinkään, vaan nostaa pinnalle plastiseen auringonvaloon kylpemään ja hilpeästi kellumaan kuin shampanjapullonkorkin kappaleet (Vappuaamuna kolera-altaassa serpentiinin pätkien seassa). Mutta juuri hukkua minä tahdon! Ja nousta toki pintaan myös, mutta miten kukaan jaksaa kellua ikuisesti?

Olen väsynyt pinnallisuuteen, väsynyt kuoriin. Kyllästynyt siihen moimitäkuuluukaunisilmatänään. Varovaiseen ja kohteliaaseen pelleilyyn. Mutta pinnalla on niiiiiin kovin turvallista ja helppoa ja mukavaa! Ja saatanan tylsää ja tyhjää ja surullista. Kaipaan jotain, mikä menee sieluun saakka. Porautuu pohjaan ja palaa lihaan. Oikeasti koskettaa, vaikka kipeästikin. Sellaista, joka ei päästä aina helpolla, mutta antaa sitten sitäkin enemmän. Missä saa pistää itsensä todella peliin ja nähdä toisen tekevän sen myös. Mutta sellaista löytää niin harvoin. Ihan liian harvoin. Ja kaikki muu taas tuntuu turhalta.

En voi kuin nöyrästi kiittää elämää niistä muutamista todellisista ystävistä ja rakkaista, joita se on kohdalleni kuljettanut. Ehkä kaiken muun harmauden ja vähäpätöisyyden onkin vain tarkoitus kiillottaa ja kirkastaa niitä harvoja, mutta sitäkin kalliimpia helmiä entisestään. Ja minä olen vain ahne, kun toivon enemmän. Mutta kuka ei toivoisi? Helmet ovat niin kauniita ja hohtavia. Eikä niitäkään olisi ilman sitä hiekansirua, joka tunkeutui sieluun hiertämään ja kaihertamaan. Koskettamaan ja satuttamaan.

Ihmisiä vihaa, rakastaa, vihaa, rakastaa...Mutta jospa tärkeintä onkin vain ylipäätään pystyä tuntemaan jotain? Jospa kaiken salaisuus olisikin siinä, että oppisi iloitsemaan kyvystään tuntea vaatimatta vastakaikua...