Alku ja Loppu, elämän suuria käsitteitä. Toinen niistä on taas tässä, käsillä, jälleen kerran uuden muodon hakeneena. Toisesta en vielä tiedä, eikä tarvitsekaan.

***

Istun tässä, kotimme olohuoneessa. Aamun valo on tänään kultaista, auringon hehkuista ja lämmintä. Unen raukeus vielä hetken jäsenissä. Äitiys on muuttanut minua. En olisi koskaan ennen herännyt vapaaehtoisesti aamuaurinkoa katselemaan, vaikka sen kauneutta en toki kielläkään. Kuun kalpea kajastus vain on ollut aina enemmän se minun juttuni.

Lattialle, maton vihreyteen on syttynyt riemunkirjava sateenkaari legoista. Jollain oudolla tavalla se on kaoottisuudessaan aika kauniskin, mutta tekee kipeää paljaissa jalkapohjissa. Olen miettinyt, onko laittialla vaeltavien leikkikalujen määrä vakio? Onko se kenties jossain kosmisessa vanhemmuuden laissa määritelty? Ainakaan niiden määrä ei tunnu merkittävästi vähenevän loputtomasta siivousyritelmästäni huolimatta; kun yhdestä paikasta ne on pois kerätty, on samaan aikaan toisaalle ilmestynyt taas uusi kokoelma kulmistaan imeskeltyjä kuvakirjoja, halaillun näköisiä nalleja ja pikkuponeja.

Ja tuollahan hän istuukin; kosmisten lakien säntillisestä toteutumisesta (ja toisten yhtä varmasta rikkomisesta) vastaava olento. Päivieni valo ja ilo, pikkuinen tyttäreni. Paitsi ettei se näytä nyt kovin iloiselta. Pieni suu on vääntynyt vihaiseen mutruun ja suloisissa silmissä säihkyy kiihkeä tyytymättömyys. Hän tahtoo huomioni, hän tahtoo olla maailmani. Käsky on kuultu ja rekisteröity, täältä tullaan tyttöseni...

***
Jälkikirjoitus

Äitiyden oppitunti osa 1. "Opi jättämään kesken ja palaamaan asiaan myöhemmin". Postitan tämän vasta keitettyäni aamupuuron, tyhjennettyäni sekaan puoli säkillistä pakastepuolukoita (juuri niin kuin lapseni haluaa), laitettuani sen pöytään tarjolle, nostettuani kiukkuavan ja vastustelevan tenavan syöttötuoliin (hän haluaa istua tavallisella tuollilla, huolimatta siitä, että silloin hänen nenänpäänsä hädintuskin yltää pöydän reunan yli), kahlehdittuani tämän eläväisen pikkukeijukaisen valjailla kiinni tuoliinsa (koska muutoin hän kiipeään pöydälle) ja istuttuani hänen kanssaan puurolle. Joitakin hetkiä myöhemmin olen syöttänyt lähes koko tyttäreni puuroannoksen koirille (toinen syö vain puuron hienosti puolukoiden ympäriltä, mutta toiselle menee onneksi puolukatkin), koska hän ei tapansa mukaan kuitenkaan syönyt sitä juurikaan. Sitten olen tarjonnut neidille kupillisen piimää, vaikka hän pyysikin vettä, jotta hän saisi edes jotakin täytettä vatsaansa. Tietenkään hän ei juo sitä kokonaan, vaan kippaa mukin sisällön syliinsä vain vähän hörpättyään (no, oma mokani kai, mitäs annoin piimää kun pyysi vettä). Sitten seurasi tovi sadattelun saattelemaa siivoamista (huomaan jälleen kerran olevani vain ihminen), jonka jälkeen vapautin lapsen leikkeihinsä toiveenani pieni hetki rauhaa täyttää oma vatsani kesken jäänellä jo kylmenneellä puurolla ja teellä (no change!). No, se on tätä: äitiyden arkista juhlaa ;)