Alku ja Loppu, elämän suuria käsitteitä. Toinen niistä on taas tässä,
käsillä, jälleen kerran uuden muodon hakeneena. Toisesta en vielä
tiedä, eikä tarvitsekaan.
***
Istun tässä, kotimme olohuoneessa. Aamun valo on tänään kultaista,
auringon hehkuista ja lämmintä. Unen raukeus vielä hetken jäsenissä.
Äitiys on muuttanut minua. En olisi koskaan ennen herännyt
vapaaehtoisesti aamuaurinkoa katselemaan, vaikka sen kauneutta en toki
kielläkään. Kuun kalpea kajastus vain on ollut aina enemmän se minun
juttuni.
Lattialle, maton vihreyteen on syttynyt
riemunkirjava sateenkaari legoista. Jollain oudolla tavalla se on
kaoottisuudessaan aika kauniskin, mutta tekee kipeää paljaissa
jalkapohjissa. Olen miettinyt, onko laittialla vaeltavien leikkikalujen
määrä vakio? Onko se kenties jossain kosmisessa vanhemmuuden laissa
määritelty? Ainakaan niiden määrä ei tunnu merkittävästi vähenevän
loputtomasta siivousyritelmästäni huolimatta; kun yhdestä paikasta ne
on pois kerätty, on samaan aikaan toisaalle ilmestynyt taas uusi
kokoelma kulmistaan imeskeltyjä kuvakirjoja, halaillun näköisiä nalleja
ja pikkuponeja.
Ja tuollahan hän istuukin; kosmisten lakien
säntillisestä toteutumisesta (ja toisten yhtä varmasta rikkomisesta)
vastaava olento. Päivieni valo ja ilo, pikkuinen tyttäreni. Paitsi
ettei se näytä nyt kovin iloiselta. Pieni suu on vääntynyt vihaiseen
mutruun ja suloisissa silmissä säihkyy kiihkeä tyytymättömyys. Hän
tahtoo huomioni, hän tahtoo olla maailmani. Käsky on kuultu ja
rekisteröity, täältä tullaan tyttöseni...
***
Jälkikirjoitus
Äitiyden oppitunti osa 1. "Opi jättämään kesken ja palaamaan asiaan
myöhemmin". Postitan tämän vasta keitettyäni aamupuuron, tyhjennettyäni
sekaan puoli säkillistä pakastepuolukoita (juuri niin kuin lapseni
haluaa), laitettuani sen pöytään tarjolle, nostettuani kiukkuavan ja
vastustelevan tenavan syöttötuoliin (hän haluaa istua tavallisella
tuollilla, huolimatta siitä, että silloin hänen nenänpäänsä hädintuskin
yltää pöydän reunan yli), kahlehdittuani tämän eläväisen
pikkukeijukaisen valjailla kiinni tuoliinsa (koska muutoin hän kiipeään
pöydälle) ja istuttuani hänen kanssaan puurolle. Joitakin hetkiä
myöhemmin olen syöttänyt lähes koko tyttäreni puuroannoksen koirille
(toinen syö vain puuron hienosti puolukoiden ympäriltä, mutta toiselle
menee onneksi puolukatkin), koska hän ei tapansa mukaan kuitenkaan
syönyt sitä juurikaan. Sitten olen tarjonnut neidille kupillisen
piimää, vaikka hän pyysikin vettä, jotta hän saisi edes jotakin
täytettä vatsaansa. Tietenkään hän ei juo sitä kokonaan, vaan kippaa
mukin sisällön syliinsä vain vähän hörpättyään (no, oma mokani kai,
mitäs annoin piimää kun pyysi vettä). Sitten seurasi tovi sadattelun
saattelemaa siivoamista (huomaan jälleen kerran olevani vain ihminen),
jonka jälkeen vapautin lapsen leikkeihinsä toiveenani pieni hetki
rauhaa täyttää oma vatsani kesken jäänellä jo kylmenneellä puurolla ja
teellä (no change!). No, se on tätä: äitiyden arkista juhlaa ;)
keskiviikko, 1. maaliskuu 2006
Kommentit