Se on asia, joka monelle voi olla itsestäänselvyyskin. Vaan ei minulle milloinkaan. Oikeastaan vasta nyt, paljolti äitiyteni myötä, olen vihdoin saanut maistaa sitä; itsenäisyyttä. Ja itsenäisyydellä tarkoitan tässä kohtaa sellaista todellista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, en sitä näennäistä ja valheellista teatteria, jota elämä pakotti minut esittämään jo paljon ennen kuin olin siihen valmis. Kun muut lapset vielä liekkivät ihanan viattomia leikkejään ja minun täytyi olla reipas ja vahva, kantaa koko maailmaa.
Olen miettinyt, että juuri siitä se onkin kiinni. Jos on kerran, aikanaan, saanut olla avuton ja riippuvainen, on helppo kasvaa siitä ulos ja irti; levittää siipensä ja lentää luottavaisin mielin maailmaan. Ja kun ei ole saanut, ei ole voinut, koskaan oikein luottaa täysin muihin, nojata heihin koko painollaan ja tietää, että sinua kannatellaan, jää aina vähän sitä mahdollisuutta kaipaamaan ja tarvitsemaan. Pitkälle aikuisuuteenkin seuraa mukana se salattu ja tyydyttämätön avuttomuuden tunne. Hyljeksitty ja laiminlyöty sisäinen lapsi huutaa kovalla äänellä ja esittää vaatimuksiaan. Ripustaa muihin ihmisiin, ystäviin ja rakkaisiin niitä toiveita ja tarpeita, jotka lapsuudessa ovat jääneet täyttämättä; hakee isää ja äitiä ja hyväksyntää. Ja niin traagsita kuin se onkin (vaiko ironista vain?), on siten tuomittu yhä uudestaan ja uudestaan läpikäymään ne samat pettymykset kuin joskus omien vanhempiensa kanssa. Koska ei sitä aukkoa, haavaa, pysty kukaan toinen täyttämään.
No niin...siis minunkin (todellinen) itsenäistymiseni on ollut hidasta ja vaikeaa. Kerta toisensa jälkeen olen saanut pettyä ihmisiin ja elämään. Tietenkin; mitä muuta voi odottaa, kun odottaa niin hirvittävän paljon? Kun pistää kaiken uskonsa ja luottamuksensa muihin ihmisiin. Raatelee rakkauden ulos rinnastaan ja heittää kenen tahansa jalkoihin tallottavaksi. Kun omistautuu aina koko sielullaan; elää ja tuntee vahvemmin kuin muut. Ei ihmisistä vain ole sellaisiin odotuksiin ja toiveisiin vastaamaan. Mutta ei sitä tajua...tai ei, kyllä sen tajuaa, hetkittäin tuskallisenkin selvästi. Mutta joku sisäinen pakko vain ajaa kerta toisensa jälkeen toistamaan omia jälkiään. Kulkemaan sitä samaa kivistä tietä edes takaisin, kunnes viimein oppii ja oivaltaa.
Sellaisessa tilassa tai tilanteessa on niin herkkä ja alaston. Täysin suojaton ja voimaton maailman tuulia vastaan taistelemaan. Kun pieneen ihmiseen sullottu suunnaton sielu ja pohjaton mieli ovat aina auki ja valppaina, valmiina heittäytymään mukaan pyörteeseen pienimmästäkin töytäisystä, hienoimmastakin henkäyksestä. Eikä ole sitä pysyvää ja rauhaisaa paikkaa, muuttumatonta ja järkähtämätönä ydintä, johon paeta ja piiloutua rauhoittumaan, kun oikein pyörryttää. Ei myrskyn silmää ja keskusta, jossa hiljaisuudessa katsoa ympärillä riehuvaa ja raivoavaa elämää omaan itseensä käpertyneenä ja piiloutuneena. Ja juuri siksi sitä on niin altis muiden miekkoihin ja tahattomiinkin pistoihin; kun hakee muista sitä turvaa ja rauhaa, jota sisältään ei löydä, vaikka etsii.
Mutta nyt, nyt luulen vihdoinkin itsestäni sen kohdan löytäneeni. Se on vielä pieni, eikä sinne aina heti löydä, mutta kasvaa vähitellen ja selkiytyy. Tunteet...no, eivät ne minnekään ole kadonneet, tuskin laimentuneetkaan. Yhä vieläkin minä petyn ja loukkaannun syvästi ja vereslihalle. Yhä vieläkin minä ihastun ja rakastun palavammin kuin heinäkuun aurinko. Olen niitä kaikki tai ei mitään ihmisiä ja nyt tai ei koskaan. Vihaan puolinaista ja sanaa 'ehkä'. Mustavalkoinen, sanoisi joku. Vaan ei se sitä ole; minä näen kyllä värit, jokaikisen -nekin kirkkaampina ja hehkuvampina kuin muut. Sellainen olen ja tulen ehkä aina olemaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta toipuminen on nyt nopeampaa. Haavat umpeutuvat paremmin ja arvet haalistuvat iholle helmiäishohtoiseksi häivähdykseksi. Pienen hapuilun jälkeen löytyy taas tasapaino ja oma tie ja suunta. En enää putoa ja hajoa miljoonaksi auringossa kimmeltäväksi sirpaleeksi elämän asfaltille. En mene tolaltani ja suunniltani niin kuin ennen. En suistu raiteiltani tuhoisasti kuin pikajuna huhtikuussa.
Uskotteko miten hyvältä tuntuu vihdoin ja viimein todella huomata, että mikään ei ole kiinni mistään muusta kuin itsestäni. Minulla on voima ja valta muuttaa kohtaloni, kerätä kaikki tähdet ja planeetat pussiini ja viskata ne uudelleen yötaivaan sametille, kuin riimut, joista tulkita tulevaa. Voin sanoa rakkailleni ja ystävilleni; minä rakastan teitä, mutta en tarvitse teitä -en niin kuin ennen; kipeästi ja avuttomasti. Eikä tarvitse enää pitää kiinni, ei väkisin, ei kenestäkään. Voi antaa tulla ja mennä, luottaa että se tapahtuu, minkä kuuluukin. Voi hymyillä ja sanoa; mene jos sinun on mentävä. En minä rukoile jäämään, en juokse perääsi. En takerru kynsin hampain yhteiseen eiliseen. Enkä minä jää tähän risteykseen eksyneenä itkemään ja ihmettelemään. En niin kuin ennen. Ja siksi haluankin myös muistuttaa, että en ole enää tässä, jos käännytkin taaksesi katsomaan ja haluat palata menneeseen. Sillä minulla on nyt oma tieni, jota pitkin kuljen pystypäin ja määrätietoisin askelin ja olen jo pitkällä sillä tiellä ennen kuin ehdit takaisin tähän kohtaan, jossa erosimme. Minä tiedän, että olen vahva ja voimakas ja kaunis. Minä pärjään minne menenkin, minne menetkin. En ole välinpitämätön, en koskaan ole, olisi. Kyllähän te jo minut sen verran tunnette. Kyllä minä surisin, jos ystävän, rakkaan menettäisin, jos tiet jossain erkanisivat. Ja kyllä minä kaipaisin, muistaisin ja kaipaisin. Mutta en olisi hukassa en puolikas. Tiedän, että selviäisin. Sillä minulla on siivet kantavat ja jalat jaksavat.
Minä kannan kaulassani oman onneni avaimia, oman suruni ja tuskani myös. En enää rakenna muiden varaan, vaan otan vastuun itsestäni ja elämästäni. Luon siitä mitä haluan, muovaan maailmaan kämmenissäni. Suurimman rakkauteni ja kiintymykseni lahjoitan niille, jotka pakottamatta, pitelemättä pysyvät rinnallani maailman tuulista huolimatta. Sillä rakkaudesta en luovu, rakastamisesta. En silloinkaan, kun levitän taas siipeni ja lennän.
Kommentit