No niin Anna, näinhän tässä kävi kuten arvelinkin. En tiedä ollako surullinen vaiko onnellinen, ehkä koitan hiukan molempia...

Koitan muistaa iloita siitä, että te saatte ottaa taas yhden uuden askeleen eteenpäin, kohti sitä jotakin, joka teitä vielä tavoittamattomana tuolla jossain tuntuu kutsuvan. Mitä ikinä se onkin, niin toivon, että sen löydätte tai että ainakin pysyisitte valoisina kasvoiltanne sitä etsiessänne. Sillä matka itsessään on yhtä tärkeä (ellei tärkeämpi) kuin päämääräkin. On tärkeää oppia ja nauttia siitä, eikä perille löytäessäänkään tulisi takertua siihen, mitä on löytänyt, vaan rakastaa sitä ja kiittää siitä ollen kuitenkin aina valmiina lähtemään yön selkään uudelleen, jälleen kerran kohti tuntematonta. Sillä elämässä löytää ja löytämänsä kadottaa, vain löytääkseen uudelleen. Vain harvat asiat ja ihmiset ovat tarkoitettu elämäämme pysyviksi kulmakiviksi, sellaisiksi, joiden varaan voi jotain pitkäaikaisempaakin rakentaa luottaen siihen, ettei elämän viekas ja oikukas tuuli ole sitä seuraavassa hetkessä puhki puhaltanut. Sellaiset ihmiset ja asiat ovat enemmän kuin aarre ja heitä (niitä) meidän tulee erityisesti rakastaa ja vaalia. Mutta aarteita ovat nekin, joiden on määrä viivähtää elämämme maisemassa vain yhden henkäyksen verran. Myös heitä tulee rakastaa ja vaalia ollen kuitenkin myös valmiita heistä luopumaan kun sen aika koittaa. Se on vaikeaa; antaa jotakin itsestään ja nähdä sen katoavan maailmalle (tai vaikkakin vain Itä-Pasilaan saakka ;)).

Niin monta palasta, murua ja sirua olen itsestäni ja sielustani jo jakanutkin, tuntenut aina samaa surua (joskus voimakkaampaa ja rumempaa, joskus hellempää ja kaunista) nähdessäni noiden sirpaleiden lähtevän kulkeutumaan eri suuntiin elämän mutkikkailla ja risteilevillä poluilla niitä sisässään kantavien ihanien ihmisten mukana, tietämättä koskaan tuleeko vielä aika, jolloin palaset liitetään jälleen yhteen. Mutta tiedätkö mitä? Niin monta palaa itsestäni kuin olen antanutkin, niin monta kertaa kuin olen sydämeni oven avannutkin muiden tulla ja mennä, niin yhtään pienemmäksi tai köyhemmäksi en ole tullut kuitenkaan. Yhtään sen risaisempi ei ole sieluni sametti, tippaakaan haaleampi ei ole sydänvereni. Sillä aina jotain olen saanut vastalahjaksi! Jos en muuta, niin vähintäänkin jälleen kerran yhden mittaamattoman arvokkaan elämänkokemuksen ja parhaimmillaan paljon enemmänkin, kuin mistä itse jouduin luopumaan. Mitä yksi auringossa kimalteleva sirpale sielusta on ystävyyden rinnalla, entä rakkauden?

Olen iloinen ja olen kiitollinen; tästä kokemuksesta, tästä ystävyydestä. Niistä hetkistä, jotka olemme saaneet viettää sinun ja perheesi kanssa. Vaikka Pikkukeijukainen ei sitä vielä osaa sanoakaan, niin tiedän hänen tuntevan samoin, sillä ensimmäistä kertaa elämässään hänellä on ystäviä. Ja tietenkin toivon teille aina hyvää ja parasta, silloinkin kun se ei kohtaisi minun parhaani kanssa. Ymmärrän sen, että aina eivät toiveet ja odotukset kohtaa. Minä olen tuntenut suunnatonta kotiin palaamisen riemua tullessani tänne meren rantaan uudelleen. Kiihkeätä, polttavaa halua tunkea juureni rannan hiekkaan ja kivikkoon, varvikkoiseen kankaaseen, antaa niiden sotkeutua ja sekaantua siinä maassa jo ennestään suikertavien männyn ja tervaleppien juurakoisen kanssa. Tämä maa on tuttua minulle, siihen on siksi helppoa rakastua ja juurtua uudelleen. Mutta sinun juuresi kaipaavat ehkä toisenlaiseen maaperään. Ehkä sinun täytyy ne iskeä kiviseen maahan, ehkä sinun kuuluu puhjeta kukkaan asfaltin halkeamista kuin voikukat ja pikkuiset koivunvitsat, joita katsellessa ei voi olla ihmettelemättä niiden sitkeyttä ja elämäntahtoa, ihastelematta, miten luonto ja elämän hento viherrys tunkee versonsa synkimpäänkin betonilähiöön, ahtamipaankin kallion hakeamaan. Ja olkoon niin. Sitä paitsi, jokaisella paikalla on hyvät ja huonot puolensa, rumemmat ja kauniimmat kasvonsa. On opittavat vain oikealla tavalla katsomaan.

Sallin itseni tuntea hieman myös itsekästä surua ja haikeutta. Vuodattaa muutaman kyyneleenkin (niitähän minulla riittää). Yksi elämänvaihe on taas päättymässä. Se on ollut lyhyt, mutta kaunis ja kiihkeä -vähän niin kuin tämän pohjoisen maamme kesä. Tällaisissa polun risteyksissä seisoessaan ei voi koskaan välttää pientä haikeaa dramaattisuuttakaan. Tiedänhän minä, ettette te ole maailman laidalle muuttamassa, tämän kaupunkimme vain. Ja sinä sanot "pidetään yhteyttä kuitenkin" ja minä vastaan "tietenkin", siihen tavallaan uskoenkin. Ja haluan minä uskoa, haluan nähdä, kuinka tässä tulen olemaan väärässä ja tämä side kantaa huomiseenkin, eloisana, verevänä alati uudistuen ja yhä entisestään vahvistuen! Ei vain muistona, joka rakkaana säilyy sydämmessä kuin valokuva, joka haalistuu hiljalleen valossa. Mutta tässä minulla on kaiketi se samea kyyninen kohtani. Olen vain elänyt  liian monta samanlaista tilannetta, nähnyt liian monta jäähyväisten haikeaa hetkeä. Kauniit sanat ja vilpittöminä lausutut lupaukset hajoavat niin usein siinä elämän raivokkaass virrassa, jonka mukaan meidän on heittäydyttävä pelottomasti ja aina eteenpäin pyrkien. Eikä kukaan tarkota niin käyvän, mutta sellaista se vain on; meidän on pysyttävä kiinni hetkessä, aina ennemmin huomisen kuin eilisen laulua kuunnellen. Meitä molempia odottavat jo uudet haasteet ja tavoitteet, eivätkä ne kenties enää kohtaa samalla tavoin kuin nyt.

Niin, olen realisti (vaiko pessimisti?). Se on inhottavaa ja ehkäpä vähemmän, mitä minulta olisit odottanut. Mutta paljastan sinulle heikon ja rumankin kohtani pelkäämättä. Ystävänä hyväksyt ehkä senkin ja näet sen vain yhtenä pienenä osana kokonaisuutta, siveltime harhavetona, joka ei pilaa kuvaa vaan tekee siitä entistä kiehtovamman.

Minä toivon, ettette ihanan perheesi kanssa katoa elämästämme kokonaan. Todella toivon, kaikesta huolimatta. Haluan vain sanoa, etten olisi katkera, vaikka niin kävisikin. Se olisi vain elämää sekin...