Tämä päivä on ollut hyvä. Täynnä kevätauringon kultalankaista valoa ja pieniä mukavia hetkiä -niitä, jotka jäävät muistojen helminauhaan kimaltelemaan. Onni syntyy pienistä asioista, murusista, sirusista. Ne on vain opittava sieltä kaiken roskan seasta nöyrästi ja kiitollisesti noukkimaan.


Aamulla suuntasimme Kartanolle "uuden" perhepuiston, Omenamäen avajaisiin. Diakonissalaitoksen hylkäämä, Nordsjön kartanon pehtoorilassa toiminut, avoin päiväkoti siirtyi vuoden alussa kaupunkin hoteisiin. Pitää kerrankin nostaa hattua päättäjille; tämä on taatusti yksi niitä pitkällä tähtäimellä tuhat kertaisesti itsensä takaisin maksava investointi, joka nostaa monen vuokkilaisen lapsiperheen elämänlaatua. Sen voi varmasti todeksi vakuuttaa jokainen lastaan kotona pääsääntöisesti hoitanut äiti tai isä, kuinka tärkeää on olla olemassa sellaisia kaikille avoimia paikkoja, joihin voi tulla lastensa kanssa viihtymään ja vaihtamaan kuulumisia muiden samassa elämäntilanteessa olevien aikuisten kanssa. Lapsille on seuraa toisistaan ja "vieraat" lelut jaksavat takuulla pitää mielenkiintoa pidempään yllä kuin ne oman lelukopan antimet ja vanhemmat voivat antaa toisilleen sitä tuikitärkeää ja tarpeellista vertaistukea. Etenkin monelle yksinhuoltajalle tällaiset paikat ovat todellisia henkireikiä, kun aikuiskontaktien määrä ja mahdollisuus romahtaa lapsen syntymän jälkeen. Eikä se ihan vähäinen seikka ole meillekään, jotka joudumme luovuttamaan rakkaat puolisomme tämän työ/hyöty/kulutus/markkinayhteiskunnan palvelukseen pitkiksi päiviksi (tai öiksi tai illoiksi). Leikki-, asukas- ja perhepuistot ovat tämän maailman ajan kyläyhteisöjä ja nuotiopiirejä, joista haetaan lauman tukea ja turvaa, jota ilman ihmisrotu ei vieläkään ole oppinut pärjäämään, vaikka "kehitys" on meidät riistänytkin monen sukupolven jakamasta pirtistä ja pihapiiristä maailman turuille ja toreille, suurten kaupunkien juurettomaan ja kasvottomaa elämän menoon.


Älkääkä tässä kohtaa aliarvioiko estetiikan painoa! Silläkin on väliä, millaisiin puitteisiin tapaamispaikkamme järjestämme. Kauneus on sielun ravintoa, joka syödään nälkäisten silmien kautta, jotka ovat väsyneet betonihelvettien harmauteen. Historiallinen miljöö on kuin paikoilleen unohdettu pala entisten aikojen lumoa ja taikavoimaa keskellä pikiteitä ja ostoskeskuksia. Vanhat puut kehystävät kauniisti maisemaa ja satoja vuosia paikoillaan seisseitten rakennusten seinähirsiin ja uuninmuureihin kätkeytyy taatusti tuhat tarinaa, joita ne henkivät meille kaikessa hiljaisuudessa antaen paikalla ainutlaatuisen tuoksun ja tunnelman. Sitä paitsi, mieltäni hivelee ajatus ;)...Tämähän on kuin Robin Hoodista! Se, mikä kerran kuului herraskaiselle väelle, pienelle ylemmyydentuntoiselle vähemmistölle, on nyt jaettu yhteiseksi hyväksi. Miksi vain harvat ja valitut saisivat nauttia tästä ihanasta paikasta, kun me mahdumme sinne kaikki sovussa leikkimään? Juomaan kahvia ja syömään pullaa pitkä pöydän ääreen, ajamaan hevosvaljakolla entisten aikojen tyyliin ja katselemaan henkeämme jännittyneinä pidätellen nukketeatteriesitystä kamariin...


Illalla jätin Pikkukeijun herra Partasuun hoteisiin ja suuntasin kulkuni Vuotalolle katsomaan ilmaisnäytökseen Hotelli Ruandaa. Oli kyllä hieno ja koskettava elokuva, vieläpä tositapahtumiin perustuva. Kyllä hetken taas hävetti olla länsimaalaisen "hyvinvointivaltion" ja kulutusyhteiskunnan kasvatti. Älkääkä käsittäkö väärin, olen hyvin ylpeä suomalaisuudestani, enkä vaihtaisi tätä karua pohjoista maatamme mihinkään. En vain pidä siitä, miten uljasta Suomineitoammekin raahataan hameenhelmasta kohti hedonimsin riemujuhlaa. On siinä jotain väärää, jos ketään ei enää kiinnosta muu kuin oma napa, oma rikkaus ja oma menestys. Enkä nyt tässä tarkoita sitten sitäkään, että menestyminen tai rikastuminen olisi jotenkin lähtökohtaisesti väärin ja tuomittavaa. Kunhan vain muistaa, ettei toki sovi lompakkoaan lihottaa ja elintasoaan kasvattaa minkä tahansa kustannuksella. Ja niinhän se tuppaa olemaan, että ihminen on siinä mielessä lyhytnäköinen olento, että voi olla vaikea samaistua siihen, mitä tapahtuu maapallon toisella laidalla, kun joskus tuntuu olevan kovan työn ja tuskan takana pystyä asettumaan edes oman naapurin tai duunikaverin saappaisiin.

Kotiin lähtiessä vilkaisin vielä nopeasti meneillään olevan taidenäyttelyn antia. Siinä Wieniläinen taiteilijaryhmä esitteli maalauksiaan ja veistoksiaan. Pitäneen mennä vaikka Pikkukeijun kanssa joku aamupäivä tarkemmin katsomaan.

Illalla vielä lämpimiä voileipiä, minttuteetä ja kaurakeksejä pirteän keltaiseksi maalatussa keittiössämme. Kun katsoo punaisen kernikankaan yli rakkaittensa hymyileviä kasvoja tuntee todella suurta onnea ja kiitollisuutta siitä, mitä itsellä on.

On ollu hyvä päivä. On.