Aamupäivän häikäisevä kirkkaus on valunut hukkaan virastojen byrokratian hajuisessa hämärässä. Kelan on taas järkännyt  pinetä, mukavaa pähkinää purtavaksi; kyllähän elämässä haastetta pitää olla, eikös vaan. Lasten kotihoidontuki kolahti tilille reilua 150 euroa pienempänä, se on aika tuntuva summa muutenkin pienestä rahasta. Sen verran tuntuva, että vuokrasta jäi liki 100 ekeä uupumaan. No omapa oli vikani, mitäs en ole lukenut tarkkaan jokaista lippusta ja lappusta, joilla Kansaneläkelaitos meitä vähän väliä ilahduttaa, ja arkistoinut niitä siististi myöhempää tarkastelua odottamaan. "Kyllähän me tästä teille olemme ilmoittaneet".

No ei hätää. Uupuva lisäosa tuesta maksetaan kyllä tilille, kunhan toimitan ensin tarvittavat paperit tarkistushakemusta varten (tehty!) ja päätös tehdään (tätä luultavasti odotellaan seuraavat puoli vuotta). Ja ainahan voi appivanhempia pyytää nöyrästi vippaamaan satkun, jotta saadaan vuokra maksettua, eikä tarvitse nälkää nähdä. Homma hoidossa, vai? I doubt that. Kelan käsittelyssä yksinkertaisetkin asiat tuppaavat venähtämään ja paisumaan järjettömiksi. Jokainen lisäpäivä, jonka paperit ja hakemukset kiertävät byrokratian rattaissa lisää yksityisen ihmisen ja perheen taloudellista ahdinkoa. Eikä lainaamallakaan voi ongelmaa ratkaista, siirtää vain kuukauden, viikon, päivän kerrallaan.

Suoraan sanottuna vituttaa sekin, että herra Partasuunkin palkka on niin pieni, että rahaa jää kuukaudessa pari sataa vähemmän käteen, kuin ansiosidonnaisella kotona ollessa. Kyllä kannatti kouluttautua ja vaihtaa alaa, näin se palkitaan. En yhtään ihmettele, jos työmotivaatio on joskus maton alla. Uhrata nyt 7-8h päivästään painaen duunia vain, että voisi ansaita vähemmän kuin viettämällä laatuaikaa kotona oman perheen ja harrasteiden parissa. Kun edes sen verran voisivat antaa takasinkin päin, että antaisivat vakituisen paikan, mutta miksi ihmeessä?! Miksi suoda pienelle ihmiselle tulevaisuuden turvaa, kun voi imeä siitä mehut halvemmallakin. Voiton maksimointi ennen kaikkea, sehän on selvää. Naivia enää muuta odottaakaan. Pala palalta poljetaan kaikki ne oikeudet ja turvat, joita aikoinaan on taistellen työväelle saatu. Hyvinvointi yhteiskunta on kohta enää korni sana ja sosiaaliturva murenee kuin hampaat suuhun (ne, joita ei pääse hoidattamaan, kun julkisella puolella "ei vaan riitä resurssit"). Kyllä se olis jumalauta taas uuden punakapinan paikka. Mutta toisaalta helpompaa kulkea silmät ummessa ja hyväksyä nöyrästi, mitä isot herrat päättävät. On se parempi niin, eihän me kuitenkaan mitään tiedetä, eikä osata. Ja sitten kun oikein ahdistaa, voidaan kaikki lähteä porukalla rantaan sorsia ja joutsenia lahtaamaan, koska lintuinfluenssahan se todellinen uhka on eikös vaan.

Juuh, mutta pitäisi kai kuitenkin olla tyytyväinen. Viime yönä sai jopa nukkuakin -onhan sekin jotain, vaikka peilistä vastaan katsookin edelleen se väsähtynyt, elähtänyt ihminen, joka en voi uskoa olevani. Ja ennen kaikkea; lapsi taitaa olla jo tervehtymään päin. Kaapissa on pussi porkkanoita ja perunoita, kun ne laittaa pataan sipulin ja linssien kanssa saa oivaa soppaa, joka vie nälän mustan, hyvän leivän kanssa. Vedenkeitin puhisee tiskipöydällä vettä ties monettako teekupillistani varten. Keijukainen nukkuu sängyllä makuuhuoneen ikkunasta lankeavan talvimaiseman alla. Ilmassa tuoksuu häivähdys uutta tuoksua, jonka rakkaani on minulle vähistä rahoistamme huolimatta tuonut mieltäni piristääkseen. Minulla on vielä hetki aikaa itselleni ja ajatuksilleni. Ja musiikin siivin voi aina matkata kauas pois kaikesta, mikä masentaa, mieletöntä mieltä mustentaa....

It's a Beautiful Day after all