Aamupäivän häikäisevä kirkkaus on valunut hukkaan virastojen
byrokratian hajuisessa hämärässä. Kelan on taas järkännyt pinetä,
mukavaa pähkinää purtavaksi; kyllähän elämässä haastetta pitää olla,
eikös vaan. Lasten kotihoidontuki kolahti tilille reilua 150 euroa
pienempänä, se on aika tuntuva summa muutenkin pienestä rahasta. Sen
verran tuntuva, että vuokrasta jäi liki 100 ekeä uupumaan. No omapa oli
vikani, mitäs en ole lukenut tarkkaan jokaista lippusta ja lappusta,
joilla Kansaneläkelaitos meitä vähän väliä ilahduttaa, ja arkistoinut
niitä siististi myöhempää tarkastelua odottamaan. "Kyllähän me tästä
teille olemme ilmoittaneet".
No ei hätää. Uupuva lisäosa tuesta maksetaan kyllä tilille, kunhan
toimitan ensin tarvittavat paperit tarkistushakemusta varten (tehty!)
ja päätös tehdään (tätä luultavasti odotellaan seuraavat puoli vuotta).
Ja ainahan voi appivanhempia pyytää nöyrästi vippaamaan satkun, jotta
saadaan vuokra maksettua, eikä tarvitse nälkää nähdä. Homma hoidossa,
vai? I doubt that. Kelan käsittelyssä yksinkertaisetkin asiat tuppaavat
venähtämään ja paisumaan järjettömiksi. Jokainen lisäpäivä, jonka
paperit ja hakemukset kiertävät byrokratian rattaissa lisää yksityisen
ihmisen ja perheen taloudellista ahdinkoa. Eikä lainaamallakaan voi
ongelmaa ratkaista, siirtää vain kuukauden, viikon, päivän kerrallaan.
Suoraan sanottuna vituttaa sekin, että herra Partasuunkin palkka on
niin pieni, että rahaa jää kuukaudessa pari sataa vähemmän käteen, kuin
ansiosidonnaisella kotona ollessa. Kyllä kannatti kouluttautua ja
vaihtaa alaa, näin se palkitaan. En yhtään ihmettele, jos työmotivaatio
on joskus maton alla. Uhrata nyt 7-8h päivästään painaen duunia vain,
että voisi ansaita vähemmän kuin viettämällä laatuaikaa kotona oman
perheen ja harrasteiden parissa. Kun edes sen verran voisivat antaa
takasinkin päin, että antaisivat vakituisen paikan, mutta miksi
ihmeessä?! Miksi suoda pienelle ihmiselle tulevaisuuden turvaa, kun voi
imeä siitä mehut halvemmallakin. Voiton maksimointi ennen kaikkea,
sehän on selvää. Naivia enää muuta odottaakaan. Pala palalta poljetaan
kaikki ne oikeudet ja turvat, joita aikoinaan on taistellen työväelle
saatu. Hyvinvointi yhteiskunta on kohta enää korni sana ja
sosiaaliturva murenee kuin hampaat suuhun (ne, joita ei pääse
hoidattamaan, kun julkisella puolella "ei vaan riitä resurssit"). Kyllä
se olis jumalauta taas uuden punakapinan paikka. Mutta toisaalta
helpompaa kulkea silmät ummessa ja hyväksyä nöyrästi, mitä isot herrat
päättävät. On se parempi niin, eihän me kuitenkaan mitään tiedetä, eikä
osata. Ja sitten kun oikein ahdistaa, voidaan kaikki lähteä porukalla
rantaan sorsia ja joutsenia lahtaamaan, koska lintuinfluenssahan se
todellinen uhka on eikös vaan.
Juuh, mutta pitäisi kai kuitenkin olla tyytyväinen. Viime yönä sai jopa
nukkuakin -onhan sekin jotain, vaikka peilistä vastaan katsookin
edelleen se väsähtynyt, elähtänyt ihminen, joka en voi uskoa olevani.
Ja ennen kaikkea; lapsi taitaa olla jo tervehtymään päin. Kaapissa on
pussi porkkanoita ja perunoita, kun ne laittaa pataan sipulin ja
linssien kanssa saa oivaa soppaa, joka vie nälän mustan, hyvän leivän
kanssa. Vedenkeitin puhisee tiskipöydällä vettä ties monettako
teekupillistani varten. Keijukainen nukkuu sängyllä makuuhuoneen
ikkunasta lankeavan talvimaiseman alla. Ilmassa tuoksuu häivähdys uutta
tuoksua, jonka rakkaani on minulle vähistä rahoistamme huolimatta
tuonut mieltäni piristääkseen. Minulla on vielä hetki aikaa itselleni
ja ajatuksilleni. Ja musiikin siivin voi aina matkata kauas pois
kaikesta, mikä masentaa, mieletöntä mieltä mustentaa....
It's a Beautiful Day after all
tiistai, 7. maaliskuu 2006
Kommentit