"Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."

(Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

629022.jpg

Olin eilen kuvaamassa tuonne kalliolle ryöpähtänyttä villiorvokki-merta, kun kameran paristot tilttasivat. Niinpä tyydyin kaivelemaan arkistoni aarteista tämän kukka-aiheisen näpäyksen kesäkuulta 2005. Löysin silloin tämän ,mistä lie lähitalon puutarhasta karanneen, villiintyneen unikon erään niityn pientareelta. Kylläpä se näyttikin kauniilta ja suorastaan kuninkaalliselta siellä rikkaruohojen joukossa kukkiessaan! Terälehdistäkin saattoi lukea tämän yksilön kapinallisen ja itsenäisen luonteenlaadun; ne eivät olleetkaan säännölliset ja sileät, vaan "piikikkäät" reunoiltaan.

Tähän nykyiseen kotoomme muutimme viime marraskuun lopulla, kun maa oli enimmäkseen lumen tai vähintäänkin jonkun jääriitteen peitossa ja kaikki tämä kesäinen kukoistus ja elämä uinui vielä mullan alla. En siis silloin voinut vielä tietää mitään siitä ihanasta sipulikukkien loistosta, joka pihaamme on valaissut tämän kevään ja alkukesän aikana. Voi niitä aurinkoisia narsisseja ja taivaallisia tulppaaneja (punaiset ovat upeita, mutta vaaleanpunaiset hivelevät eniten aistejani viattomalla sulokkuudellaan ja hauraalla herkkyydellään)! Ikkunastamme näen päivittäin ihmisiä, jotka pysähtyvät hetkeksi niitä ihailemaan laillani. Aina silloin ilahdun ja ajattelen; "vain herkkä ihminen voi todella nähdä niiden kauneuden ja kiireen keskelläkin hetkeksi rauhoittua viivähtääkseen niiden tunnelmassa".

*Lisätty 4.6.07


635352.jpg
Tässä vielä herkkä yksityiskohta orvokkimerestä.


635353.jpg
...ja kotipihan unikot. Is it just me, vai tuleeko jollekin muullekin tästä luonnonasetelmasta eroottisia mielleyhtymiä?